Kansa lauloi

 POHJALAINEN kansanlaulu syntyi ja kukoisti yhteiskunnan erittäin rajun muutoksen aikana. Ennen vuotta 1860 laulu oli vielä vanhoillaan. Siitä neljäkymmentä, viisikymmentä vuotta se paisui ja kohisi.       Kylien ja pitäjien sisäinen rakenne muuttui. Renki saattoi rikastua, isäntä juoda talonsa ostoviinalla, ja tappelusankarien maine kulki maakunnissa. Ylihärmäläinen Rannanjärvi ja alahärmäläinen Antti Isotalo olivat koko Suomessa vuosisadan kuuluisimpia henkilöitä. Ihmisten välejä säännellyt julkisuus muuttui, kun hyvin yksityinen suruja huoli laulettiin joen yli julki, tappelulaulut loivat sankareita ja pistolaulut pilkattavia. Se saattoi olla teollistuvan Euroopan viimeinen suuri omaehtoinen luovuuden hyöky. Siinä oli sosiaalisesti ja rakenteellisesti samoja piirteitä kuin amerikkalaisten neekeriorjien lauluissa, joiden perintö kuluu tämän hetken viihdemusiikissa. Esimerkiksi sanojen tavulukua voi vaihdella sanottavan mukaan ja sävelmä saattoi uhmata saksalais-herraskaista tonaliteettia. Juuri eteläpohjalaiset kansanlaulut tuntee modaalisista käänteistään eli yksinkertaisemmin sanottuna yllättävistä ylennysmerkeistä nuottirivillä.

 

KANSANLAULUT ovat liian tuttuja. Ne on käytetty puhki niin että ne ovat kuin haravanvarsia tai puukonteriä, joita asiantuntijat kokoilevat romuvarastoista.. Koska ne osataan hyvin, niiden keskeinen sisältö karkaa kuulijalta.
Ellei muuten, esimerkin vuoksi olen suomentanut tähän muutamia pohjalaisia kansanlauluja osoittaakseni, että ne ylittävät tasollisesti suurimman osan siitä, mitä edellisellä ja kuluvalla vuosisadalla on kirjoitettu lyriikkana, sillä ne ovat suoria, täsmällisiä, lakonisia ja kaikessa ihmismieltä koskevia. Toisin sanoen joskus tulevaisuudessa kirjallisin perustein koottavaan runouden antologiaan tulisi mielestäni noin puolet pohjalaisia kansanlauluja ja vain toinen puoli ns. taiderunoutta.
"Suomentamisella" tarkoitan helppotajuisemman runokielen käyttämistä. Suomalainen runokieli, niin sanottu modernismi, joka istuu tylsistyneenä tyrannina valtaistuimellaan viidettä vuosikymmentään, on sävytykseltään itämaista. Sävytys on tullut meille englannin kielen kautta.

* * *

Lehdet levottomat, 

sydän levoton, mieli.

Eivät tyrehdy silmät,

eivät sydämet.

 

(Eikä ne haavat lehret lakkaa tuulella huiskumasta. / Eikä lakkaa vanha kulta mielehen muistumasta.)

* * *

I

hmiset luulevat, että laulan iloa.

Laulan kiviä, painoksi suruille

sydämen kaivoon, yksin.

(Luullahan jotta on lysti olla, kun minä aina laulan. / Laulullani minä pienet surut syrämeni pohjaan painan. // Enkä minä sillä laulele, jotta mulla on koria ääni. / Laulelen minä sillä vain kun olen yksinäni.)

* * *

Käteen jäi sinusta vain nauha. Lähdit

ja minut sokaisi silmien sade.

Kun kohtaat kerjurin, anna leipä. Se 

kerjuri olen edelleen minä.

(Uuren kullan kellon käljyt ne jäi mun käteheni. / Veret tuli silmistäni, en nähny eteheni. //

Jos minä jourun kulkeelle, niin onkos varaa auttaa, / antaa leivänpalaasta jos tulsin teirän kautta?

* * *

 

En säästä itseäni. Silmissäni

 ja silmien alla on surmatun värit.

Kaksi on aika kahlinnut.

Kolmas on vapaa, kuollut.

(Maija se oli niin kaunis flikka Ylisestä Saarenpäästä, / ja eikä se enää Keisalan Villeltä ittiänsä säästä. // Ylisen Maija se kamarinsa lattialla käveli ja itki, / ja sinisistä silmistä vesi juoksi punaasia poskia pitkin. // Ylisen Maija se voivootteli, jotta kuinka se aika kuluu, / kun Jukka on lauroos ja toinen on rauroos ja mulla on suuri suru.)

 

* * *

Miesten metsässä

veitsien sateessa

pääni ei painunut.

Parempi kiveen kahlittuna

kuin ruumiina jonka rinnasta

vesi valuu sisään.

(HS kesä 1993)