Kahden merkki

 

 

 

Mies istui kirjoittamassa. Näppäimistölle putosi koivun lehti. Avaruus kaartui hänen ympärillään, ja hän meni koivun lehdelle seisomaan. Hän meni pitkin ruotia ja kääntyi haarauksista soluun, jossa valmistettiin lehtivihreää. 

Pitkä rihma oli kiertynyt kuin kaulakoru, joka on unohtunut laatikkoon. Neljä ainetta käsitteli tietoa ja hänen piti varoa sotkeutumasta. 

Hän meni ytimeen ja näki, että sekin oli hyrrä. Jostain erottui aaltojen kumu. Hän meni bosonin sisään, niin siellä kaikki alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän käänteli päätään ja näki suuria keltaisia ja pieniä punaisia ja hyvin suuren määrän aivan pieniä valkoisia pisteitä. 

Hän mietti, että nuo raukat hiukkaset olivat laskeneet tämänkin maailmankaikkeuden. Tunnusteltuaan tähtiä hän tiesi kuin ihminen, joka katsoo maailmaa yhdellä silmällä, että tämä oli jokin monikerta. Hän erotti taas meren äänen ja ajatteli, että aaltofunktiot romahtavat kun ne kulkevat tänne.

Hänen hiuksensa olivat jäädä kiinni linnunrataan, ja hän rupesi isommaksi. Hän istui kivelle ja sieppasi käteensä valkoisen kiven, johon oli kirjoitettu samoja aineita kuin koivun lehteen, mutta tämä kirjoitus meni toisin päin ja hän käsitti, että sen koodista puuttui jotain.

Mies laskeutui katsomaan, kuinka kivet laskivat.  Hän poimi yhden koneen ja yritti laskea päässään muuttaakseen kiven alkeellisen puheen joka oli vain ”kyllä, ei, tai ei, ja kyllä”, järjestelmäksi, mutta joutui näkemään vaivaa ennen kun kirjoitus tuli selväksi: tästä tulee koivunlehti yhteen maailmankaikkeuteen, joka on sahalaitainen.

Vergilius tuli siihen ja katsoi, halusiko hän jotain. ”Minä haluan nähdä löysiä kirjaimia ja numeroita”, mies sanoi Vergiliukselle, joka nyökkäsi. He tulivat toiseen maailmankaikkeuteen, joka kasvoi pelkkiä kirjaimia ja numeroita. Hän oli miettinyt, millainen olisi pallon muotoinen k tai e dodekaedrina. Pallon muotoinen k oli pehmeä ja osittain läpinäkyvä ja takaa katsoen siinä erotti siivet. E:n saattoi purkaa ja koota, ja Vergilius sanoi, että se oli geenin näköinen.

Linnunrata oli keskeneräinen lasku, toisin kuin koivun lehti, joka oli syntynyt ja valmis kuolemaan. Kivet ovat perinnöllisiä, mies ajatteli ja kysyi: ”Entä muistot?”

Vergilius vastasi: ”Minulla oli laskukapasiteettia merkitä muidenkin muistot kuin omani ja sellaisetkin, joita ei ollut olemassa. ”Katsotko tuota”, hän sanoi ja viittasi kädellään.

Heidän lähellään oli lasisia eläimiä, eräät mielikuvituksellisia. ”Nuo tuossa ovat mahdollisia eläimiä.”

”Meidän on vaikea käsittää kymmenulotteista avaruutta ja mutkikkaita topologioita.”

”Minä työskentelin tekemällä todellisuuksia, joita ei ole olemassa.”

”Mikä näissä on voimana?” mies kysyi. ”Painovoima, heikkovoima, fuusio?” 

”Sen te olette ratkaisseet kauan sitten. Voima on todellista ainetta.”

”Mikä tämän kaiken tarkoitus on ja mitä kautta pääsen takaisin?” mies kysyi.

”Älä tee elämän ja aineen välille keinotekoista rajaa.”

”Me olemme todellisuudessa hyvin tyhmiä. Ja me olemme hyvin tyhmiä todellisuuden ulkopuolellakin.”

Mies nosti koivun lehden tuhkakuppiin ja katsoi kelloa. Tuhat vuotta oli mennyt. Hän kääntyi tuolillaan ympäri. Tuhat vuotta tuli takaisin.  Hän meni keittiöön ja laittoi kahvia. Kuppi kädessä hän mietti, kuinka paljon koivun lehtiä todella oli ja miten tilapäistä on, että tulee talvi ja toinen vuosi. Hän ajatteli että Fibonaccin luvut ovat tärkeämpiä kuin reaalilukujen sarja. 

Jottei unohtaisi hän päätti kirjoittaa joskus lehden muotoisen kirjoituksen. Tämä on se.