Lahjatonta

 

Sarjasta ”Talot huokuvat historiaa” tuli mieleeni, että unohdin mainita kaksi kirjailijaa melskatessani historiallisista romaaneista. Toinen on unohdettu norjalainen nobelisti Sigrid Undset. Mutta toinen on Selma Lagerlöf.

 

Tuo ruotsalainen sarja herättää kysymyksen, miksi ei meillä tehdä samanlaista, vaan tyydytään puhumaan pyöreitä syrjäseuduista. Päivän talo

https://areena.yle.fi/1-3810103

on Värmlannissa, ja asukkaat olivat niin böndeä kuin saattoi toivoa. Harvemmin kuulee ruotsalaista syrjäseudun murretta. Murre hivelee kuulijan korvaa, jos sitä puhutaan itsetiedottomasti. Ja ohjelmassa näytetään, miten listoja jyrsitään oikein kutterilla, ja hyvästä puusta.

 

Selma Lagerlöf oli siis Värmlannista, ja sen seudun 1820-lukuun liittyy hänelle Nobelin tuonut ”Gösta Berlingin taru”, tarina juoposta papista, joita muuten Suomessakin riitti, ja hänen turskinpuoleisesta eukostaan.

 

Kuten ”Peukaloisen” eli Nils Holgersonin lentomatkoista tietoinen muistaa, Lagerlöf oli armoitettu kertoja. Luin muuten aikoinani epigonin eli heikon jäljitelmän, joka viihdytti minua suuresti, Lars Widdingin ratsumestari-sarjan, jota suomennettiinkin. Widding sopii lukijalle, jolle Vilhelm Mobergin historiallisuus tuntuu liian vaativalta. Maastamuuttajat 1 – 7 lienee kaikkein komein saavutus sarjassaan ja osoitus, että historiallinen romaani todella oli skandinaavinen paraatilaji, kiitos Topeliuksen.

 

Ja uskottavuuden nimissä huomautan vielä, että sekä ”Seitsemän veljestä” että ”Täällä Pohjantähden alla” ovat historiallisia romaaneja.

 

Kun vielä mainitsen Eeva Joenpellon laajan Lohja-sarjan, joka vain ei saa ansaitsemaansa kunniasijaa, lukijan on aika ihmetellä, mitä kirjottaja tällä kertaa höperehtii.

 

Huvituin LifeHacker -sivuston listasta ”kymmenen elektroniikka-lahjaa, joita ei ainakaan kannata ostaa lahjaksi”. Tuollaista opastusta esiintyy liian harvoin. Tosin nyt oli Hesarissa Toyota Hiluxin, siis sen diesel-avolava-auton esittely. Tiettävästi tuossa myös armeijan ja terroristien suosimassa autossa ei sitten vuoden 1968 ole ilmennyt vikoja, ja puoli miljoonaa kilometriä on sopiva sisäänajo. Mukavuuksia ei tietenkään ole, eikä elektroniikkaa. Mutta hitsipillit ja pullot, räjähteet ja jätesäkit kulkevat perille, ja auto käynnistyy aina.

 

Yhteys kirjallisuuteen on selvä. Finlandia-kirja kävi hakemassa 13 banaanilaatikollista kirjoja, jotka olivat isäni perua enimmäkseen duplikaatteja tai sitten toivottomasta vanhentuneita. Hinta oli vaatimaton, mutta kotoa ne haettiin.

 

Sitten oli se onni, että poika kuljetti väljiin hyllyihinsä kaiken lyriikan olohuoneestamme. Väittäisin että ne niteet, joiden antikvariaattiarvo olisi noin 0 euroa, ovat aikamoinen 60 vuoden kokoelma, jossa Kailaan ja Sarkian ensipainokset ja erilaisten saarikoskien omistuskirjoituksin varustetut kirjat kilpailevat mahdottoman vaikeasti löydettävien antologioiden kanssa. Paulaharjun ja Pälsin teokset menivät myös; perheessä osataan ulkoilla siinä missä sisäillä.

 

Lukemani Manguelin (A History of Reading) kuvailu kirjastosta sopii myös kotikirjastoon. Sieltä löytää aina jotain muuta ennen kuin sen, mitä itse asiassa nousi noutamaan.