Kirjavien unten majatalo

 

 

Pirkko Saision ”Passio” oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana. Kukin ajattelee mitä haluaa. Saisio on saanut Finlandian (20034, Punainen erokirja), ja kaikki kotimaiset kunnian- ja huomionosoitukset.

 

Luin ”Passion” Annan sanottua, että se on ehkä paras hänen koskaan lukemansa kirja. Tuo repliikki oli ehkä suunnattu veljille; olemme kaikki ammattilaisia.

 

Vaikka ”Elämänmeno” ihastutti aikoinaan, en ole tullut paneutuneeksi Saisioon kunnolle, Siksi ”Passio” oli täydellinen yllätys. Olisin taipuvainen olemaan samaa mieltä kuin Anna, ja lisäisin selvennykseksi, että kirja on parasta Nobel-tasoa, ja erittäin kevyt ja innostava ja helppo lukea. Itse olen lukenut sen verran paljon ns. kokeellista proosaa, että en mielly siihen enää. Kirjallisuudessa minullekin suurin hyve ja korkein taito on tavaton yksinkertaisuus. Lause ja kertomus ovat itsestään selviä. Lukiessaan tietää, että tämän muistaa elämänsä päivät.

 

Suoraan sanoen muistan, kun luin niin ikään venäläiseen perinteeseen kuuluvan ”Tuntemattoman sotilaan”. Muistan huoneen ja erikoisen tilanteen, koska äitini kerrankin empi, sopiiko tuo kirja 8-vuotiaalle. Luin Topin ja Maijan kotona heidän kappalettaan, eikä siinä monta päivää mennyt. Yli 50 vuotta meni ennen kuin tajusin, ettei Linnan teos ole sotaromaani. Eihän ”Sota ja rauha” sekään ole kertomus sodasta ja rauhasta. Vaateliaan romaanin aihe on aina sama, koko maailma.

 

”Passion” henkilöitä ja paikkoja ovat Firenze (Savonarola), 1400-luku, ruhtinatar Vasari, haudankaivaja Alrigo Perheineen; Venetsia (Ludovico ja Lucio Calimari), 1500-luku); Wien (Leeah Masri ja Eder Shafer) 1700-luku) sisar Katarzyna je kenraalitar Poplawsky 1700-luku; Pest (Bathyan Yildiz) 1700-luku; Goluboje Selo (Andrei Demidov, Potemkin 1800-luku); Haapsalu (Jaan Haamer, kreivitär von Weissberg); Helsinki, Solovetsk (Linda Silverhav, myöh. Morozova).

 

Valtavan eli Waltarin ylittävän kertomisen taidon tämä Topeliuksen (Välskärin kertomukset) oivaltava oppilas lisäksi hän, Saisio, osaa sommittelun, jonka tulos on kuin kirjava seinävaate, viihdyttävä ja välttämätön. Mutta hän osaa säveltää kirkkaan lauseensa aikakausien ja ihanteiden sävyiseksi. 

 

Aikakauden mukaan lause liikkuu jossain kuin Kleist (tai Grimmelshausen), jossain kuin Tshehov. Yleisesti tulee mieleen kaikin puolin kadehdittava Bashevis Singer. Kaikki on yliluonnollista, ja että näin on, siinä ei ole mitään yliluonnollista. Peura kulkee suolla koparat kopisten. Mutta se on sama peura 1400-luvun lopulla ja Suomen armeijan asevelvolliselle noin vuona 1959. Hän löytää jotoksella peura kallon ja sen alta pussin, jossa on se kultainen mitali.

 

Tarinan väline ei ehkä ole niinkään Välskärien kuninkaan sormus (RRR – rex regi rebellis) kuin saman tekijän Hopearahan kertomukset.

 

Minulla oli tuomarina ollessani Harris-tweedistä tehdyn takin oikeanpuolisessa sivutaskussa hopeinen kreikkalainen tetradrakma, joka lienee nyt jossain vaatekapin pohjalla tai muuten hukassa, kun en enää ole tuomari. Tuo raha kiersi keisari Nerolta vuosisadasta toiseen ja tarvittaessa kuiskasi, varmaan himmeällä äänellä:” Väärin, väärin, väärin, ihmisten ja Jumala edessä.”

 

Kiirehtikään, lukijat, jouluksi. Pitäkää kinkukurissa, ja edessänne on unohtumaton joulu.