Suku on

 

Virustaudin vuoksi sanoin siellä tohtorinväitöksessä, että pidetään sitten juhlat, kun saatiin näin hyvä syy. Paikalle ei siis päästetty silloin kuin jokunen harva.

 

Tilaisuus oli eilen. Väkeä oli 28 henkeä. Riippuen murrealueesta käymään pyydetään, haastetaan tai käsketään. Äitini ja isäni äiti olivat kerran erimielisyyden tilassa kylässä käynnistä. Toinen oli sanonut, ettei ollult käynyt, kun ei ollut haastettu. Toinen ei käsittänyt tätä puhetta lainkaan. Puhuja tarkoitti kutsumista, kun taas Karjalassa haastaminen on juttelemista. Hilja-mummu ja Saara-mummu veivät toisiltaan suunvuoroa jatkuvasti sanomalla:” Annahan ko mie haastan.”

 

Miniäni kanssa kävin sellaisenkin mielenkiintoisen keskustelun, että myös Porissa ”käsketään kylään”. Tämä on totta myös Kauhavalla.

 

Ja olen usein hymyillyt muikeasti nykykielen, etenkin poliitikkkojen ja liikkeenjohdon suosimalla sanonnalle, että tilanne on ”haastava”. Muistan kymmenenkin raastuvanoikeuden haastemiestä…

 

Mutta paikalla oli erittäin merkittävä osa verisukulaisia, merkittävänä poikkeuksena äitini, jonka omaa mielipidettä ei kysytty. Havaintojeni mukaan 98 ikävuotta ovat kuitenkin vaatineet veronsa, vaikkei ymmärryksessä ole toistaiseksi ongelmia. Ja muutamalle ei sopinut. 

 

Mutta reteimmässä iässä olevat lapsenlapset juttelivat opiskelemisesta. Inttikokemusten muistelemisen aika ei ollut vielä, koska yksi vänrikki ja yksi varusmieskersantti ovat varsin hiljan käyneitä, ja muuan mies, joka ei tosiaan kärsinyt vyötärölihavuudesta, laski paria viimeistä viikkoaan kokelaana; edessä oleva loppusota ei hirvitä, koska mies kuuluu tässä vaiheessa tottuneen 45 kilon pakkauksiin ynnä muuhun kuin entinen isäntä kirkon katolta putoamiseen.

 

Viimeksi oli mäki mustana ystäviä ja muutama vihamies. Sitä ennen oli (kauhavalaisittain) ”tärin pojat” ja vastaavat eli suomeksi serkut, joita minulle on silloisen laskelman mukaan 49. Vaimollani on sitten enemmän.

 

Tilaisuus onnistui viimeisen päälle, ja minä pidin mölyt mahassani, kun olin mainita Nätti-Jussin synymäpäivistä, joilla kastettiin hampparinmakkaraa viinaan, haitari soi niin jumalattomasti ja kaksi paria tappeli jatkuvasti  keskilattialla.

 

Se on tuo tohtorin tutkinto, jonka siis matkaansaattoi nuori lapseni, aikamoinen urakka, koska moni silmä kyttää työn tuloksen kattavuutta ja tasapainoisuutta. Tässä tapauksessa sain nähdä, että mielestäni ehkä tärkein eli ryhmäytyminen lajitoverien kanssa (englanniksi tiimityöskentely) oli toteutettu, ja nuoret ja vanhemmat oppineet tiesivät puhuvansa samasta asiasta.

 

Onnellista. Olen aina pitänyt väärinkäsityksenä näitä norsunluutornisssa tehtyjä väitöskirjoja, joilla on kukaties haluttu jättää pysyvä jälki maailmaan.

 

Vaikka ilmaisu on vanhanaikainen, mielestäni väitöskirja vaatii rehellistä työtä, ja sitä en osaa olla arvostamatta. Tässä tapauksessa ei edes apurahoitettu, koska doktorandi oli koko ajan töissä ja rahoitti homman itse – tietenkin rouvansa ja kolmen pienen lapsen erittäin merkittävällä myötävaikutuksella.

 

Sanoisin olevani tyytyväinen – ja ylpeä. Kuvassa on tohtorinkakku, ellette ole ennen nähneet.