Kuolleet autot

 

Jos pitäisin vielä luennon Turun kulttuurihistoriassa, luennoisin autoista. Kävin siellä vetämässä jopa koko lukukauden sarjoja 1980-luvun puolivälistä. Pyrin olemaan rutikuiva ja vaikeatajuinen.

 

Elämäkertateoksessa suomalainen nouseva nimi myy Ifan. Lukijan kuuluisi ainakin aavistaa, että Ifan myyminen muina miehinä ”kunnon autona” hipoi rikosta 50-luvun lopulla.

 

Mutta kulttuurihistoria humahtaa kuvan tiedosta että sama henkilö oli kurvaillut taloustietoiseksi mainitun isänsä Packardilla vielä muutamia aikaisemmin.

 

Suomeen tuoduista alle 400 Packardista suurin osa oli maltillisia malleja, kuten kuvassa oleva. Omistaja oli varakas liikemies, hyvin suosittu lääkäri, nuori laivanvarustaja tai vastaava. Mannerheimilla oli kaksi isoa Packardia ja Paasikivellä yksi. Paasikivi ehti päivittää edustusautonsa Cadillaciksi, joka taitaa olla tallella museoituna. Mutta niitä 12-sylinterisiä loistoautoja ei Suomessa ollut monta. Armeija eli käytännössä ylemmät upseerit veivät kuitenkin 1941 kaikki Packarditt, joita ”tarvittiin sotatoimissa”. Useimmat kai varustettiin pian häkäpytyllä.

 

Appi-vainajallani Viljolla, joka oli erittäin ahkera kirurgi, oli sota-ajan pukeilla Buick. Koska Oskari-veljellä oli menestyvä autoliike Jyväskylässä, uudeksi autoksi ilmaantui sitten Rover 14, jota seurasi vielä toinen samanlainen.

 

Kauhavan rikkain mies ajoi Kaiseria, jonka korvasi sitten Henry J. Äidinisäni hommasi tavalla tai toisella autokorjaamon yhteyteen perustamaansa autokouluun Ford Customin, jota seurasi Mersu. Kuorma-auto oli aluksi International, sitten lauhkeammin Bedford ja Thames. Kemsukin olisi löytynyt, mutta se (GMC) oli oikeastaan raskaaseen ammattikäyttöön.

 

Eli kun Kemppinen hankki uuden Ford Taunuksen, se oli tapaus paikkakunnalla, ja Citroen ID vuonna 1959 oli tapaus koko läänissä. Taustalla taisi olla luottamuksellisia suhteita autoliikkeisiin ja pankkiin. Isäni yhtiökumppani oli tiukasti sitä mieltä, että autoista paras ja sopivin oli kuitenkin hänen käyttämänsä Volvo Amazon. Johdonmukaisena miehenä Boenius muuten ajoi sillä Amazonilla miljoona kilometriä ja sai kuvansa maahantuojan asiakaslehteen.

 

Jollakin menestyvällä arkkitehdillä saattoi olla iso Fiat, mutta riittävän arvokkaita olivat Opel Kapitän, paras Peugeot tai jopa Panhard. Amerikkalaista Fordia tai Chevroletia ei juuri nähtyä, ellei sitten jollain miljonäärillä. Setäni oli ammatiltaan autonkuljettaja. Hän kirosi yhtiön lahjana idästä saatua Zimiä ja vuorineuvoksen Ziliä. Kaasupoljin kuulemma hieroi varpaat ja lämmityslaite toimi kuin kiuas.

 

Äkkinäisen silmissä taksilta näyttäneet kalliit Mersut tulivat muotiin 70-luvun lopulla. Kerran kun olin herrojen kanssa marjassa, kartanon pihapiiriin pysäköidystä kuljettajan ajamista autoista 99 prosenttia oli Audeja. Mutta ennen eläkkeelle siirtyvät hankkivat ”arvonsa mukaisen” auton. Lienevätkö ihmiset viisastuneet vai pysäköintiruudut pienentyneet, koska nykyisin tutuin ja minustakin järkevin eläkeläisen auton on sopiva nökötin. Tärkein ylellisyysvaruste on koukku kauppakassille. Tosin itse arvostan peruutustutkaa, koska kaupan parkkipaikalla pelkään aina listiväni jonkun lajitoerini.