Yksin?

 

 

Tyttärelleni työnsin hyllystä ”Ruton” ja toivon sanoneeni, että sydämeni hypähtää siitäkin, kun joku heti tietää, mistä on kysymys. Se oli useaan kertaan luettu kirja, sarja Gallimardin NRF, joka on kaikissa suhteissa maailman huippua, ja sitten vielä ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu tutulla käsialalla omistajan nimi, Viljo Tuomikoski, ja etäinen vuosiluku. Siis saajan isoisä. Ja nyt aikojen taitteessa ylpeäksi koiran omistajaksi taas ryhtynyt saaja teki vuosikymmeniä sitten gradunsa juuri Camus’n näytelmistä.

 

Viljo muisteli joskus, että Joensuun lyseossa kiertelivät pojalta pojalle lainassa Eino Leinon uutuuskirjat, joita yleensä pidettiin Veikko Antero Koskenniemeä etevämpinä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1915, ja on siis totinen totuus, että puheena on minun lasteni isoisä, joka oli vielä liikenteessä, kun kaksi vanhinta syntyi.

 

’Camus’ on suomeksi ”nöpönenä” tai miksei vaikka ”pottunokka”. Mahtoiko se häiritä Albertia?

 

Ihmiset ja tavat muuttuvat, onneksi. Puheena olevan Viljon tytär Inki (Inkeri) kertoi välikohtauksesta Aleksanterinkadulla. Tapaaminen oli yllätys ja sattuma, ja kälyni sopersi (huomatkaa aikakauden puhetapa):” Isä… Saanko esitellä toverini – ylioppilas Klinge.” Raivostunut isä haukkui nuorukaisen pahanpäiväiseksi ja ilmoitti lääkärinä kyllä erottavansa tuomion tunnusmerkit nuoren lurjuksen kasvoilla.

 

Saadun tiedon mukaan historian opiskelijat olivat viattomasti palailemassa luennolta, ja isä puolestaan matkalla tapaamaan ystäviään, Aarne Palménia tai pappa Ollonqvistia (joka oli Matti Oraviston isä).

 

Luettuaan Linnan uuden teoksen ”Täällä Pohjantähden alla II” Viljo huokaisi, että paljon tapahtui sellaista, mitä ei olisi saanut tapahtua, ja muisteli aikaansa lääketieteen kandina Suomenlinnan vankileirillä 1918. Siinä oli välskärin kertomuksia. Hurja oli katsaus Talvisodan päivään, jolloin pommitus osui ihan Yleisen sairaalan viereen ja hän ylilääkärinä apunaan tuleva toinen vaimonsa joutui keksimään, mihin evakuoitaisiin kymmenet haavoittuneet, kun kaikki ikkunat olivat tuusan nuuskana. Kansakoulurakennuksiin kuulemma, ja ukkoja ja akkoja äkkiä lämmittämään tiloja, kun pakkasta oli Tampereellakin yli 40.

 

Nyt tarina jatkuu niin, että katselemissani valokuvissa häistäni 1966 kuvissa esiintyvät henkilöt ovat nähdäkseni joka sorkka kuolleet. Elossa olevaa pääsin tapaamaan ensimmäisen kerran yli vuoteen hänen huoneeseensa.

 

Kirjoituksen kuvassa äitini Laila on siis 99-vuotias ja minä vasta 76. Kuva on viime viikolta ja paikka on palvelutalo Espoossa. Äitini on ollut siellä nyt kauemmin kukaan muu, henkilökunta mukaan luettuna. Veimme keksejä ja salaviinaa (Bristol Cream). Äiti kehui, miten hyviä lapsia ja miniöitä hänellä on. Minä sanoin, että nyt se Heikki väittelee tohtoriksi. Tiedän että merkintä asiasta menee äidin päiväkirjaan. Minulla on tuossa vanhempieni aineistoa vuodesta 1938 ja isovanhempien 20-luvulta. Myös vaimoni vanhemmat olivat syntyneet vielä Venäjään kuuluneessa Suomessa.

 

Henkilökohtainen tapaaminen ei ole korvattavissa koneilla eikä kirjeillä. Uskokaa huviksenne. Mutta toisaalta – välillä seuraan, mitä ihmiset aikovat tehdä eläkkeelle päästyään. 

 

Oma keinoni, tämän blogin ohella, on opiskelu. Aika ahkerasti olen opiskelut matematiikkaa, fysiikkaa ja musiikkia, joissa kaikissa olen huono. Niin ja biologiaa, etenkin mikro.