Paljain käsin

 

Kailas kirjoiti runon ”Paljain jaloin”. Se siitä. Armeijassa 60 vuotta sitten opetettiin, ettei sotilas saa kantaa kaupungilla naisseuralaisensa laukkua tai kassia. Vääpeli oli hyvä mies. Hän lisäsi omasta päästään: paitsi jos tyttö on kivityömies.

 

Luultavasti kysymyksessä on vanha hovietiketti. Oletteko nähneet kuvaa Mannerheimista tai Kekkosesta postipaketti kädessä? Ette ole. Jopa vierailevan valtionpäämiehen ojentama lahja siirretään saman tien adjutantille, joka antaa sen eteenpäin ja toimittaa talteen.

 

Presidentin ja professorin erottaa siitä, että ensin mainitulla ei ole korokkeelle astellessaan paperia kädessä. Se kyllä ilmaantuu tarvittaessa taskusta. Professori herättää luottamusta tuomalla lippusia ja lappusia ja pari kulunutta kirjaa kateederille.

 

Koska ne ajat ovat onneksi ohi, tohdin nyt tunnustaa, että itse käytin joskus halpahintaista temppua. Jostain syystä en jännitä esiintymistä, vaikka ehkä pitäisi. Kerrankin puhuin jossain lakimiespäivillä osittain ikäviäkin tuomarikunnassa ja eturivissä istui ainakin 12 mielestäni kohtalaisen vihamielisen oloista korkeimman oikeuden jäsentä, toisin sanoen esimiehiäni. Se taisi olla väitöskirjani aikaan, jolloin parikin korkeaa henkilöä vihjaisi minulle, että esittelijän on sopimatonta kirjoittaa mihinkään lehtiin ja etenkin julkaista väitöskirjaa.

 

Olin kähveltänyt edellisestä työpaikastani Otavasta käteviä postikortin kokoisia kartonkeja. Niitä muuten taitaa olla vieläkin. Suunnitellussa kohdassa ilman paperia pitämässäni puheessa Finlanda-talon isossa salissa otin tuollaisen kortin takkini taskusta, luin sitä hetken kulmiani rypistellen ja jatkoin sitten esitystäni. Uskottavuuteni koheni välittömästi. Yleisö ei voinut tietää, että muistilappuni oli aina tyhjä. Siinä ei siis lukenut mitään.

 

Tarpeelliset muistiinpanot ja rakenneratkaisut olin kirjoittanut vahakantisiin vihkoihini hyvissä ajoin ennen esitystä ja kerrannut tuokio sitten. Niinpä oli helppo sanoa, että kuten Koschaker sanoo teoksessaan (oikeushistoriaa saksaksi) sivulla sejase (saksaa), minkä Pardessus kiistää perustellusti teoksessaan tuojatuo (ranskaa), sivulla 712, toinen osa, niin…

 

Eräs ystäväni, kansainvälinen kuuluisuus kapellimestarina, mainitsi kerran, että hänellä on nuottikirja eli partituuri aina edessään, mutta orkesteria varten, koska hän opettelee isonkin teoksen ulkoa ennen kuin aloittaa harjoitukset. Katsoinkin joskus tarkasti.  Hän käänteli sivuja milloin eteenpäin, milloin taakse, mutta aina lennokkaasti. Moni kuuluisa pianisti – ei kuitenkaan Horowitz – pelaa aina flyygelin ääressä nuottien kanssa, vaikka käsitykseni mukaan jo sormitusten takia ulkoa osaaminen on välttämätöntä.

 

Mutta olem itse istunut kuuntelemassa, kun huipputaiteilija unohtaa. Useimmiten he selviävät takaisin kärryille hiukan fuskaamalla. Silloin en ollut paikalla, kun A. Cortot kuulemani mukaan unohti kaksi kertaa Schumannin pianokonserton finaalissa sama kohdan, ja kipitti vanhan miehen kankein säärin kulisseihin kiroilemaan – palatakseen soittamaan sen sankarillisesti loppuun.

 

Kun aloitin työelämäni maaliskuussa 1964, olin ylpeä isäni vanhasta salkusta, jossa eväsvoileipiä. Maisteri Suurpäällä oli lihava mahasalkku, jollaiset olivat muotia ennen James Bond -henkisiä attasealaukkuja. Mutta myös asianajajat hankkivat asiapullosalkulle ylioppilaspojan kantajaksi. Mielestäni salkun kantaminen on olennainen osa mille tahansa alalle harjoittautaumista.