Suomi 98

 

Äitini, kuvassa, täyttää tänään 98 vuotta. Tuossa hääkuvassa, joka on lokakuulta 1943, hän on siis 20-vuotias ja isä 22. Kruunu oli lainassa partiotyttöjärjestöltä.

 

Ei ole helppo käsittää, miten tuollainen holtittomuus hyväksyttiin. Äidinisäni oli rahantunteva mies, ”rikas kauppias”, kuten siihen aikaan varmaan sanottiin, ja kivitalonomistaja.

 

Kuvan henkilöihin kiteytyy, miten tyhjän päällä ja haaveiden varassa koko maa oli tuolloin, 1943.

 

Kummallakaan ei muuten ollut muuta koulutusta kuin keskikoulu. Isälläni on komeat vetimet, mutta äidin perheessä oli jo menetetty yksi sulhaskandidaatti ilmavoimista.

 

Maan historia on kirjoitettu jokseenkin poikkeuksetta miesten tarinana. Naisia on mainittu sikäli kuin he ovat näkyneet miesten tehtävissä ja ammateissa.

 

Tällä hetkellä meillä on maassa sekä valokeilassa että sen lähettyvillä kaikki paikat naisia täynnä. ­Vuosi sitten jossain väitettiin tiedettävän, etteivät ”tytöt” selviä vakavasta pandemiakriisistä ja siihen liittyvistä taloudellisista järkytyksistä. Tilanne on kesken ja voi muuttua pahemmaksi, mutta minusta ei ole kiinnostavaa pohtia, olisiko Antti Rinteen johdolla selvitty paremmin.

 

Äidistäni pitäisi olla elämäkerta, mieluummin suoratoistettava dokumenttielokuva kuin kirja. Luulen että maailma on jo lohjennut kuvalliseksi ja sanalliseksi.

 

Äidin vanhimmat itse piirroksin ja maalauksin koristellut leikekirjat ovat 30-luvun puolivälistä. Vanhemmilla päivillä hänen hurjin viritelmänsä oli virkkaamalla tehty omaelämäkerta – lähemmäs sata pannulappua, jotka muuten ovat vilahdelleen näissäkin blogeissa.

 

Minulle on hitaasti selvinnyt, että synnyin ja kasvoin matriarkaattiin. Emo kulki edellä ja itse asiassa määräsi suunnan. Alfauros risteili taustalla ennen kaikkea henkivartiijana. Pohjanmaalla oli sellaista tapaa. Naiset pitivät taloa ja miehet tappelivat kylillä.

 

Se talonpito ei tarkoita ylläpitoa. Suomen kieli toistaa sievästi kreikan kielen viisauden – talo, talous – oikos, oikonomeia (ekonomia). Joskus tuo kreikan sana tarkoitti myös perhettä tai klaania. Niin meilläkin.

 

Suomen historian keskeinen piirre on angloamerikkalaisen yksilökiihkoilun vähyys. Tekeminen on meillä käsitetty tärkeämmäksi kuin puhuminen. Kun pojat ovat oppineet sen laajasti, he ovat oppineet sen äideiltään. Se menee niin, että miehestään tai vaimostaan voi erota – mutta äidistään ei.