Mökkihöperönä

 

Tunnen olevani järjissäni. Se on tiettävästi hulluuden merkki. Edesmennyt psykiatri-ystäväni tapasi sanoa, että asiakas, joka sanoo olevansa tulossa hulluksi, on mieleltään terve.

 

Keskustelemme välillä puhelimessa erään kasvatustieteen dosentin kanssa. Kerroin aikoneeni viikon kuluessa kahdesti hypätä autoon ja karskauttaa Raumalle. Ajatus oli niin miellyttävä, että se riitti. Keskustelukumppanin sanoi, ettei hän ole nyt moneen kuukauteen käynyt työpaikallaan, ja antoi samalla hyviä vihjeitä Zoomista. Opiskelijat kehittävät kuulemma hienoja keinoja fuskata pakollisen luennon aikana. Samasta lähteestä sain kuulle, että ainakin Dragassa mosurit ovat nyt viisi viikkoa metsässä koronan takia.

 

Nuorten jaksamisesta on monilla huoli, ja syystä. Mutta mökkihöperyys hipelöi kaiken ikäisiä. Ilmiön hienoin kuvaus on Chaplinin mestarielokuva ”Kultakuume”, jossa jutun kuvassa on se mökki. Elokuva on se sama, jossa Sapliini syö kengännauhansa ja kenkänsä ja kaveri näkee hänet herkullisena kanana. Amerikan kielellä mökkihöperyys on ”cabin-fever”, ja tauti tiedetään pahaksi muuallakin kuin Alaskassa.

 

Itse keskustelin yöllä pääministerin ja usean korona-asiantuntijan kanssa aiheesta Astrazeneca. Koska kysymyksessä oli uni eikä televisio, kaikki kiroilivat ruokottomasti ja kun mainitsin luulevani, että Ruotsin Tegnell ei ehkä ymmärrä edes varoa kiväärinrasvaa ja pitää vyötään tiukalla ja vetskaria kiinni, toiset olivat samaa mieltä.

 

Yritän desingioida mainettani huomauttamalla että sydänvaivaani (flimmeri ja flutteri) liittyy selvästi kohonnut veritulpan riski ja että tyypillisesti tuollainen tulppa jysähtää aivoverisuoneen ellei tapa heti. Tältä pohjalta sanon, että jos ensi viikolla saankin Astrazenecaa enkä Pfizeriä, hymyilen kiitollisena ja kysyn, mihin voi maksaa juomarahan.

 

Eräs toinen ystävä kertoi, että edelleen, vaikka reaalisosialismi on Romaniassa kuin risainen vaate kuivalla hiekalla, ei ole puhettakaan, että siellä saisi edes asiallista hoitoa sairaalassa lahjomatta lääkäriä ja joukkoa hoitajia.

 

”On osoitettava kiitollisuutta”, naukuivat pikkuvirkamiehet Gogolin novellissa, kun joku yritti asioida virastossa maksamatta lahjuksia. Gogolin aikaan tosin Venäjällä ei kaikin paikoin maksettu sotilaille eikä virkamiehille lainkaan palkkaa, koska pidettiin selvää, että heillä on taito nyhtää tarvittavat varat kansalta eli asioivilta alamaisilta.

 

Sitä en tiedä, onko järjestelmä muuttunut.

 

Mutta mökissä miettien Ruotsissa ja muualla mainitut rokotteen haitat verrattuna sen etuihin ovat niin eri paria, että ilmiöitä ei osaa olla ihmettelemättä. Minun mielessäni rokotus on kuin kaivautuminen Viipurin Tienhaarassa. Kovassa tulituksessa kunnon monttu lisää mahdollisuutta selviytyä noin satakertaiseksi verrattuna siihen, että makaisi kankaalla reporankana. Silti on se riski, että monttuun tulee täysosuma, jolloin sinne suojaantunut hajoaa atomeiksi. Mutta se ei mielestäni ole syy jättää kuoppaa kaivamatta. Jos kaivaa sen toiselle, lankeaa siihen itse, mikä onkin hyvin tarkoituksenmukaista.

 

Nyt palaan selvittelemän diskreettiä matematiikkaa keisarillisessa Moskovassa etenkin Jegorovin ja myöhemmin Luzinin johdolla. Sellainenkin päivä voi tulla, että edistyn differentiaaligeometriassa ja ymmärrän kompleksimonistoja, kuten Riemannin pintoja.