Nakkaa piikillä

 

En ole koskaan elämässäni pelännyt niin kuin Linnanmäellä Vuoristoradalla. Vuosi oli 1956. Ehkä onnistuin kuitenkin peittämään sen, koska seuraava mielikuva on hattaroista. Muistan kuitenkin päättäneeni, että ei koskaan enää. Senkin päätöksen olen pettänyt, mutta Disneylandissä ei tullut käytyä, vaikka asujin paikkakunnalla. Siellä oli huhun mukaan rata, roller coaster, jonka kyydissä ei kestänyt kuin mielisairas taistelulentäjä. Epäilen tuota huhua.

 

Olen päässyt elämässäni niin vähällä. Minua ei ole talutettu saunan taakse ammuttavaksi niin kuin isoisääni, enkä ole lentänyt Lotinanpellon Ojatin siltaa suojelleen ilmatorjunnan tulessa lentokoneella, joka oli olennaisesti koottu räteistä ja päreistä ja pari putkea siellä täällä, kuten isäni.

 

Mutta suvun ja tuttavapiirin hoitoihmiset ovat maininneet todeksi päivän pikku-uutisen. Laajoissa rokotuksissa tulee esiin ihmisiä, jotka sanovat ensi töikseen, että minua ei sitten saa pistää neulalla. Joskus on tätäkin kysellyt. Laboratorion täti on sanonut, että raavaat ja karvarintaiset miehet ovat pahimpia. Heitä kupsahtelee silloin tällöin. Pyörtyvät jo piikin näkemisestä.

 

Toisaalta tiedän ihmisen, jota hammaslääkärin piti tulla puudutuspiikki selän takana piilossa ovelle vastaan. Hän kävi läpi raskaat syöpähoidot osoittamatta koskaan pelon merkkejä tai pelkoa.

 

Olen kyllä katunut, että luin koulussa sielutiedettä. Tuo Arvo Lehtovaaran muotoilema termi ei sitten koskaan vakiintunut, vaikka psykologiassa on se meille suomalaisille vaikea psee-kirjain. Kirjassa oli nimittäin kaunis sana ”pakkomielle”. Joku meistä kantaa matkoilla mukanaan silitysrautaa, jottei se unohtuisi kotona päälle. Ikään kuin olisin kuullut ihmisestä, joka pyörtää kaksikinkymmentä kertaa rapusta takaisin katsomaan sitä silitysrautaa, jota ei ole edes viikkoon käyttänyt. Sähkölieden (ja pakastimen oven) uudelleen tsekkaamisen tuomitsisin pelkäksi järjeksi.

 

Mutta pitäisi oikein kysyä joltain kliinisen työn sankarilta, saako hirtetyn talossa puhua köydestä. Sen tietävät kaikki, että jotkut fobiat ovat lapsena saatuja ja aivan auttamattomia. Isoisäni, siis tuo sama, jota piti useita kertoja teloittaa ja joka sen sijaan nautti kansanterveydestä vankileirillä kesän 1918, pelkäsi koiria. Vuokralaisiksi taloonsa tulevilta hän kysyi, onko koiraa. En voi ottaa valalleni, kysyikö hän kissoistakin, mutta kun hänen taloissaan, joissa kasvoin, oli siis 38 huoneistoa, ja myymälätila erikseen, yhtään koiraa ei ollut koskaan ja kissatkin, joita joku joskus yritti, häipyivät vähin äänin.

 

Minulla on ollut molempia, ja koirista ainakin Donna olisi voinut laskuttaa psykoterapiasta. Kun labbis kiipeää viereen, katsoo silmiin ja laskee kuononsa syliisi tyytyväisesti huokaisten, maalliset murheet katoavat.

 

Pelko, myös fobia, voi väistyä, kun sen paljastaa. Vanhojen menetelmien mukaan pelon ja unen takana oli jotain tukahdutettua. Kun sen sai esiin ja onnistui nimeämään, oli saavuttanut jotain. Kauniin myytin mukaan vaarallinen sfinksi esitti arvoituksen. Kun sankari tiesi sen, hirviö menetti voimansa ja luhistui. Satuversioissa sankari pannaan joskus arvaamaan hirviön nimeä.

 

Loistava kirjailija Akutagawa jätti jälkeensä itsemurhaviestin, jossa luki ”epämääräinen ahdistus”. – Jos sen ahdistuksen nimen olisi tiennyt, eivät seurauksetkaan olisi olleet kauheat.

 

Lukija lienee hyvin huomannut, että tämän kirjoituksen taustalla on Julia Navalnaja ja hänen puolisonsa, johon myrkkykään ei tehonnut. Pelkäämättömyys voi tarttua.

 

”Piikki” oli ennen sotia 25 pennin tai markan kolikon lempinimi.