Ventti-Ville

 

Kuva USA:sta. Edessä kahden puolueen äänen- ja housunkannattajia. Keskellä siis D. Trump.

 

Viimeksi mainitulle liian pitkän kravatin miehelle sopii nyt siis kutsumanimeksi Ventti-Ville. Waltarin mainioon tekstiin perustuvassa elokuvassa se on Tauno Palo esittämän hahmon roolinimi. Se viittaa venttiin eli korttipeliin, jossa tavoiteltava kortin silmien luku on 21.

 

Kun nyt on 2021, korttipelin sääntöjen mukaan seuraavalla kortilla mennään metsään eli hävitään peli.

 

Tuo elokuva sattuu olemaan suuri suosikkini. Mielestäni Valentin Vaala ei päässyt läheskään niin korkealle korokkeelle kuin olisi ansainnut. Puolisalaisen henkilökohtaisen listani mukaan hän on Edvin Laineen rinnalla selvästi edellä Matti Kassilaa ja siis myös Kaurismäkeä.

 

Omistamani kirja kertoo, että puhtaasti venäläiseen perheeseen syntynyt Vaala puhui äidinkielenään ruotsia, eivätkä vähemmistöläiset ominaisuudet edes jääneet tähän. Ehkä siksi hän pysytteli hiukan sivussa valonheittimien kiilasta, vaikka Suomi-Filmin Risto Orko ymmärsi hänen suuren ammattitaitonsa ja aronsa, kunnes studiokausi päättyi.

 

Suomalaisen elokuvan surullinen kohtalo tiedetään, mutta ei kovin laajasti. Tarina on vähän kuin huonommista Pekka Puupää -elokuvista. Orkoa ja Särkkää tuurasi pääosassa Jalmari Rinne, näyttelijäliiton puheenjohtaja. Kun televisio tuli 60luvun alussa ja alkoi nopeasti nakertaa markkinoita, Rinteen johdolla järjestettiin etenkin televisiointikorvauksista lakko, joka oli käytännössä suomalaisen elokuvan loppu. Toisin sanoen hengissä sinnitelleet ja uudet tulokkaat saivat aloittaa ihan alkeista. Kun joissakin maissa oli merkittävä Uusi aalto ja elokuva avasi uusia uria, Suomessa lumiaurana toimikin teatteri. Vasta Mikko Niskanen onnistui yhdistämään kansan tunnot ja taiteellisen tason. Tarkoitan surmanluoteja. Mutta Holmberg, Långbacka ja Lilla Teatern olivat oikeasti hyviä. Minulle, jossa ilmeni jo nuor-opiskelijana snobin vikaa, kelpasi myös uusi ja vaikea teatteri, tyyppiä Beckett ja Ionesco.

 

Kun mies oli naapuri, seurasin vierestä Pakkasvirran Jaskaa, josta piti tulla maahan ykköstaitelija. Ei sitten tullut. Kirjallisuuden modernismi, jota näin kärpäsenä katossa, kun itse Anhava suomennutti minulla tekstejä ja jopa julkaisi, oli hieno homma, mutta nyt tiedämme, miksi sitä ei todellisuudessa lukenut moni.

 

Valitettavasti isäni oli oikeassa. Hän sanoi, että tuo runous ja proosa on ”sellaista korkeampaa matematiikkaa”. Nokkela juristi, itse suvun ensimmäinen ylioppilas, antoi ymmärtää, että kyllä laskutikku pelittää, ellei kertotaulu riitä. (Todellisuudessa sain hänet lopulta kiinni jopa johtamassa Bartokia kuorolle.)

 

Vakiohistoria sivuuttaa politiikan ylikorostamisella, miten dramaattisesti asemasota muutti suomalaisten mielensisältöä. ”Rillumarei-kulttuuri” ei ollut vastalause. Se oli enemmistön ääni. 

 

Populismi on sitten muuta ja myöhempää. Amerikassa uskottiin, että Harvardin kynyt miljonääri on jätkämiehen kaveri. Ei oikein iske.