Huutamatta

 Huutamatta

 

Jätä kuolleet murhaamatta,

älä huuda äläkä huuda,

jos haluat vielä kuunnella,

jos haluat pelastaa heidät.

 

Kuollut murisee kuin varkain, 

niin kovin hiljaa, 

kuin ruoho kasvaa

onnellisena ettei ihminen polje.

Non gridate più

 

Cessate d’uccidere i morti,

Non gridate più, non gridate

Se li volete ancora udire,

Se sperate di non perire,

 

Hanno l’impercettibile susurro,

Non fanno di più rumore

Del crescere dell’ erba,

Lieta dove no passe l’uomo.

                                 (G. Ungaretti)

 

Ylen Areenassa on tunnin dokumentti “Neiti Aika”. Koskelantien Olympiakylän asunto on, kertoo filmin ohjaaja, täynnä aivan sukulaisitta kuolleen edellisen omistajan tavaroita. Ja dokumentti on niistä.

 

Tavallisen ihmisen tavallisia tavaroita. Elämässä joka alkoi 1915 ja päättyi muutama vuosi sitten, kaikki oli kunnollista ja tavallista. Lottavuosina tosin syöpä vei mahdollisuuden lapsiin, ja rakkaaksi kasvanut siskontyttö kuoli hyvin nuorena munuaisvikaan.

 

Minua sykähdytti humanismin korostus: esineet ovat tärkeämpiä kuin ihmiset, jos on joku joka miettii ja eläytyy.

 

Elokuva oli tehty hyvin taitavasti Toki tekijä sai helposti selville jo tuhkatun vainajan taustat ja samoin kauppateknikoksi kuolinilmoituksessa mainitun miehen. Mutta hän ottaa nämä yhdistävät ja erottavat seikat maltilla esiin ja antaa kuvan rakentua. Päähenkilö, sellainen Sirkka-Liisa, piirtyy vailla sankaruutta tai sellaisia piirteitä, joita pitäisi ihailla, yhtenä meistä. Jopa raamatullinen ”maan hiljainen” olisi hiukan alentuva kuvailu.

 

Filmin aiheen voisi kuvata ”hienotunteinen kuvaus siitä, millaista on olla ihminen”.

 

Nimi kai johtuu siitä, että huoneiston seinällä on muistilappu, Neiti Aika, ja puhelinnumero. Siihen soittamalla sai siis ennen tarkan ajan.

 

Tiedän näkemäni todeksi. Yksi sedistäni asui kahden talon päässä saman kadun varrella. Olimme siellä visiitillä 1956, isä ja veljeni ja minä, ja näin ensi kertaa elämässäni puhelimen, jossa oli sellainen pyöritettävä kiekko ja sen reijistä näkyi numeroita. Setäni Pellervo sanoi suosionosoituksena, että saan soittaa vaikka Neiti Ajalle. Minä soitin. Kello oli 14.21 tasan. Pling.

 

Kuvassa on vuosikymmeniä käyttämäni nide parhaasta uuden runouden antologiasta. Yliopiston kirjasto tinki aina jossain vaiheessa sen kovakantisen pois. Ja tämä on kaksikielinen.