Enkeliska

 

Eilisestä näytti jääneen vääriäkin käsityksiä. 

 

Minulla oli hyvä onni, koska vuonna 1955 oli uusi koulurakennus ja paljon uusia opettajia. Mutta koulumme oli yksityinen eli valtionavun turvin toimiva. Silti olisi mutkikasta selittää, miten opettajien saaminen ja heistä eroon pääseminen oli kovin toista kuin jo peruskoulussa.

 

Vasta jokunen vuosi oli kulunut siitä, kun muuankin jännärikirjailijana myöhemmin kuuluisuutta saanut henkilö väärensi itselleen kansakoulun opettajan paperit ja jäi siitä kiinni. Työ ja toimeentulo oli sotien jälkeen niin toisenlaista että oi valeopettajia. Työtä oli mutta toimeentuloa välttämättä ei.

 

Sitä en oikein osaa pukea sanoiksi, että opettajan työ on mielestäni todella hieno. Toisaalta vanhan sarkasmin mukaan ammattiin ohjautumiseen vaikuttaa sellainenkin ilmiö, että ihminen ajautuu tehtäviin, joihin hän sopii erikoisen huonosti. Syntisistä epäilijöistä tulee joskus pappeja ja ihmisten halveksijoista lääkäreitä. On tullut vastaan myös poliiseja, joilla on suuria vaikeuksia hillitä rikollisia taipumuksiaan, etenkin viehtymystä kovaan väkivaltaan.

 

Pitkä saksa on myös hiukan kiusallinen puheenaihe. Lähipiirissäni ja tuttavissani on alan ihmisiä. Hyvä silti, ettemme puhu matikasta. Koulutovereistani paineli luonnontieteisiin hämmästyttävä määrä väkeä, luullakseni siksi, että maisteri Kruuti (kyllä, seinäjokelainen nimi) oli niin hyvä opettaja.

 

Mutta pakkoruotsi ja pakkoenglanti ja natsistinen saksa…

 

Kieliä tosissanne opettelemalla saatte toisen ja kahdeksannen ja kahdennentoista elämän. Toisaalta tunnen pari kielitieteilijää, jotka ovat sujuvia 30 kielellä, ja myös opeteltu suomi on jokseenkin täydellistä, mutta se ehkä menee jo turhan pitkälle.

 

Tutkittuani myös kielifilosofiaa, ajoittain syvällisestikin, olen päätynyt hiukan lapselliseen versioon. Hyviin haltuun saatu vieras kieli on ainakin minulle toinen elämä eli oikean ja jatkuvan ilon lähde.

 

Englanti on niin herkullista ja ruokaisaa; jatkuvasti kertaan muistista tai salaisista asiakirjoistani John Donnen sonetteja tai sinänsä hiukan rupisia Dylan Thomasin tekstejä. Chaucer kertoo elämästä ja ihmisistä ehkä vieläkin enemminkin Shakespeare. Ja naapurimaassa on Villon.

 

Ja olkoon se todista lapsellisuudestani: niitä kiinalaisia 700-luvun runoja luen, vaikka en ymmärrä vanhaa enkä nykyistä merkistöä, ja kuuntelen verkosta. Ne ovat kauneuden maa ja kauhun maa, aivan kuten niissä kuvattukin.

 

Oikea tapa ymmärtää on ymmärtää väärin. Pitkän saksan maailmoista olen löytänyt muutaman keskiyläsaksan tekstin, jotka säilyvät mielen herbaariossa, ja Lutherin raamatunkäännöksen, joka on mielestäni ylivoimaisesti paras millekään kielelle milloinkaan tehty.

 

Jos lukija ihmettelee, mitä se blogisti tänään hupattaa, katsokoon äidinkielellämme Kiven runoja ja Kantelettaren loppupuolen runoja. Ehkä maailmankaikkeus on fysikaalisesti ääretön, mutta noissa teksteissä henkii täydellisyys, kaikille joilla on korvat.