Pipo ja patteri

En kirjoita muistelmia (paitsi joka päivä tähän), koska kotitalossamme oli keskuslämmitys ja sotaa edeltäneen ajan hanurimalliset patterit. Kellarista löysi rautalankaa. Pipo patterin välissä oli jokapäiväinen asia ja sen kalastaminen käsille arkea. Taisin muuten käyttää tuohon tarkoitukseen joskus myös isoisän uistinta.

Tällainen kirjoittaminen on minulle mieluisaa, koska näin voi arvostella tai esitellä vanhoja, mielellään vuosikymmenien takaisia kirjoja. Ennakkotieto: koska luin kirjan sen ilmestyessä ja tunsin kirjoittajan ei olisi tullut mieleen tarttua Seppo Heikinheimon postuumini 90-luvun lopulla ilmestyneeseen teokseen, joka on paitsi tekijälleen tunnusomaisesti ylilahjakkaan henkilön hutiloima, aivan täynnä mitä mielenkiitoisinta asiaa. 

Palaan siihen. Mutta muutoin katson asiakseni huomauttaa, miten tuhoisasti koronakausi on jo vaikuttanut kaunokirjallisiin B-luokan muisteloihin. Niiden keskeinen sisältö tahtoo olla lapsuus- tai nuoruusvuosina koettu hirvittävä sorto ja vääryys, jota kuvaa hyvä hokema ”pipo jäi patterin väliin”.

Pandemiasta on liian varhaista sanoa mitään erityisempää. Sen voi sanoa, että itsekeskeisyys on kärsinyt. Turhan lennokkaasti ilmiötä sanotaan joskus ”talvisodan hengeksi”, joka on siis aivan eri asia kuin jatkosodan henki.

Monien omien ongelmien naurettava vähäpätöisyys on näkynyt niin selvästi, että on pakko uskoa. Monien itsestään selvyyksien kallis arvo on alkanut erottua. Esimerkiksi se, että voi komennella sukulaisia ja muuten mukavia ihmisiä kylään ja tarjota heille jotain mukavaa, tai sitten itse ängetä mihin mieli tekee. 

Juuri nyt oli luvassa tilaisuus kokoontua kuuntelemaan livenä todella mieluisaa musiikkia (tyyppiä Iiro Rantala), mutta kun samaan aikaan alkoi ilmaantua niiskutusta ja ajoittaista köhimistä, henkilökohtainen raukkamaisuus voitti. Ei tee mieli lähteä keräämään kummastuneita tai kauhistuneita katseita. Ei siis ole kuumetta eikä muita oikeita oireita, mutta sen sijaan halu pitää mahdollinen räkimisensä omana tietonaan ja neljän seinän sisällä. 

Paljon ansaittua huomiot ovat saaneet uudet johtavat poliitikot, mutta myös virkamiehistä ja asiantuntijoista tuntuu löytyvän jatkuvasti järkeviä ja vastuullisia ihmisiä. Tämä on suorastaan outoa, kun oma 50 vuode kokemus on päinvastainen. Jos olisi välttämättä tehtävä jotain, perusratkaisu on etsiä joku toinen, jonka niskoille voi sälyttää vastuun, tai käyttää koeteltuja keinoja, kuten vetäytymistä ajat sitten virttyneiden asemien turviin piiloon. 

Minulle tuon menneen maailman vertauskohta on pääministeri Cajanderin väitetty vastaus tietoon sodan syttymisestä (jota moni ei halunnut uskoa) ja ajatus, että valtioneuvoston on heti kokoonnuttava:” Tarkoittaako veli kokoontumista säädettyä virka-aikaa noudattamatta?” Ja kaduille siis putoili ja pommeja. Tuskin asianomainen ehti ymmärtää, että kiireisiin asioihin kuului jonkun toisen valitseminen pääminiteriksi. Ryti valittiin.

Koronasta haluaisin korottaa ääneni pahantapaisen ja sopimattoman elämän puolesta. Kukaan ei oikein tahdo saada sanotuksi, että nuorten ihmisten mielenkiinto kohdistuu erittäin vahvasti parin, useinkin vastakkaista sukupuolta edustavan, löytämiseen. Koeteltuja keinoja ovat ryyppääminen ja holtittomien sukupuolisuhteiden harrastaminen.

Tähän tarpeelliseen toimintaan on kovin vähän tilaisuuksia kovien rajoitusten maailmassa. Muistakaa, päättäjät, ennen huoneenvuokralaissakin mainittu pahantapainen elämä. Siinä ei pipoa tarvita.

Kuvan viikinki hukkasi piponsa tuhat vuotta sitten...