Ei kahdeksan ja puoli

En muistanut eilen televisiossa näytetystä Fellinin elokuvasta ”8 ½” mitään. En tiedä, miksi ryhdyin katsomaan sitä, aivan vastoin nykyisiä tapojani. En pitänyt näkemästäni. Lopulta tulin siihen tulokseen, että uskomatonta kyllä en ollut koskaan katsonut tätä elokuvaa. Maate mennessäni ajattelin, että on tämä parhaita elokuvia, mitä on. Samalla se ratkaisi Antonionin ongelman. Olin pitänyt todella paljon hänen varhaisista elokuvistaan, etenkin ”Punaisesta erämaasta”, ja sitten pudonnut täysin kärryiltä. Esimerkiksi ”Ammatti: reportteri” kuvasi mielestäni henkistä kuolleisuutta kuolleesti.

Samalla Fellini osoitti, mistä ja miten Almodovar tuli. ”Naisia hermoromahduksen partaalla” oli sensaatiomaisen hyvä, ja samanlaista on ollut ja tullut.

Kai nyt muutin mieltäni siksi, ett olen miettinyt niin pitkään naisia elokuvassa, ja noissa ajatuksissa Fellini on käännekohta. Giulietta ja viettelykset. Tie. Ihana elämä.

Katsausten mukaan tämän elokuvan aihe olisi taiteellisen työn jumittuminen. En sanoisi niin. Etenkin Fellini on käsitellyt kerran toisensa jälkeen henkistä hedelmättömyyttä, kuvittanut sitä loistavalla ympäristöllä ja loistottomilla ihmisillä ja käyttänyt ”aikakonetta”, joka vie hänet ja katsojan murrosiän kynnykselle, kotiseudulle joka hänellä oli Riminin tienoo.

”Amarcord” oli minulle hämmästyttävä elämys. Mutta tätä en ehkä ollut lainkaan nähnyt ennen, ja se oli yllättävä tapaus.

Pari selityksen sanaa siitä. Kuten tapaan toistella, olen kasvanut elokuvateatterissa ja nähnyt kaksivuotiaasta kaksi pitkää filmiä viikossa. Teatterin nimi oli Kolmio. Istumapaikkoja oli 200. Tätini ja äitini suorittavat vaadittavan kortin jatkosodan aikana, äiti alaikäisenä. Syttyvän nitraattifilmin aikana filmin kanssa puuhaaminen ja erittäin tehokkaiden kaarivalon hiilien käsitteleminen ei ollut helppoa puuhaa.

Päädyin kirjoittamaan satoja elokuva-arvosteluja heti Helsinkiin tultuani. ”Elokuva-aittaan” kirjoitin monta juttua joka numeroon. Tilasin ja ahmin elokuva-alan lehtiä, joita Helsingistä sai.

Hain Mainos-TV:n elokuvatoimittajaksi 1966 ja pääsin. Filmipäällikkönä oli Seppo Huhtala. Kun illalla oli vielä arvosteltavia, katsoin usein neljä pitkää filmiä päivässä, tai enemmän.

Nuoren juristina minulla oli tietysti kädet täynnä elokuvan juridiikkaa tuotannosta tekijänoikeuteen ja sensuurijuttuihin. 

Hitchcockin joidenkin (v. Bagh) mielestä paras elokuva on nimeltään ”huimaus”, ”Vertigo”, suomeksi kuitenkin Punainen kyynel. Minua rupesi välillä oikein totta huimaamaan elokuvateatterissa. En ole koskaan uskaltanut kokeilla, mutta ehkä olen altis hypnoosille. Vilkkuva valo voi tehdä temppuja.

Tätä alkoi esiintyä 50 vuotta sitten. Olen vanhemmiten tullut yhä nihkeämmäksi katsomaan elokuvia. Paitsi eilen.

Onni että tuli nähdyksi tämä henkinen hedelmä, tämä granaatti runsauden puusta, tämä karstimaan maanalainen joki. Sellainen muuten on. Nimi on Timavo. Lähipaikkakunta on Duino, jossa Rilke kerran kirjoitteli.