Mummo uurnassa

Neuvoin puhelimessa Ekholmille Clive Jamesin ("Cultural Amnesia"). Ekholm on syystä vuoden menestyskirjailija Donnerin elämäkerrallaan. Sanoin vain, että koska James on paras, on hyödyksi katsoa, mihin Donner tai Paasilinna, Anhava, Haavikko tai Meri eivät likimainkaan yltäneet, vaikka yrittivät.

Hän taisi innostua. Hän  on kova innostumaan. 

Esseessään John Keatsistä James mainitsee kadenssin. Leevi Lehto, nyt vainaja, ei onnistunut Keatsin ”Syksyn ” lopukkeessa: 

”…ja pensas-sirkka laulaa, ja vienon-korkealta
viheltää punarinta tarhanperukalta,
ja yllä pääskyt visertäen kaartelee.”

    ”…Hedge-crickets sing; and now with treble soft

    The red-breast whistles from a garden-croft;

      And gathering swallows twitter in the skies.”

Keatsin viimeisen säkeen pääsky lentää suoraan lukijan sydämeen. 

Outoa että vähän varhaisemmalla Bellmanilla on hänelläkin pääsky. Riemu (”Liksom en herdinna”) huumaa, kun pääskynen lensi syvälle saliin. 

”… Och Svalan flög långt in i saln.”

Suomessa tämänkin asian varhainen mestari oli Aleksis Kivi. ”Sydämeni laulussa” säkeistöjen lopukkeet poikkeavat myös rytmiltään runosta, ja juuri tätä Sibelius on käyttänyt kylmäverisesti hyväkseen:

”Tuonen viita, rauhan viita!
    Kaukana on vaino, riita,
    Kaukana kavala maailma.”

James käsittäää hyvin, että myös proosakirjoituksessa loppu on se tärkein. Lukijan ensimmäinen ajatus on ratkaiseva: koskahan tämä loppuu?

Lapsena yritimme saada ”munalukkoja”. Joskus hyvin pystyyn heitetty kivi plumpsahtaa järveen päästäen metkan äänen. Se ei onnistu kovin usein, mutta on palkitsevaa. Voileipien heittäminen on pikkuasia – taitolaji. Yksi enoistani heitti vaikka kuinka pyöreällä pikkukivellä seitsemän tai kahdeksan voileipää. Ja Evijärven rannassa riittiääkiviä. 

Jotkut esseistit luulevat, että on kovasti hienoa heittää kivellä ikkuna rikki, kuten Croker Keatsin arvostelussaan, jota Byron ilahtuneena ilkkui:”… täysin nurinkurisia ajatuksia esitettynä moukkamaisella kielellä…”

Oma suosikkini on periaatteessa inhoamani T.S. Eliotin ”Preludin” tarpeettoman tuntuinen säkeen karauttava loppu:

“And at the corner of the street

A lonely cab-horse steams and stamps.

And then the lighting of the lamps.”

(William Faulkner sanoi haastattelussaan, että Keatsin ”Oodi kreikkalaiselle uurnalle” on arvokkaampi kuin vaikka kuinka monta vanhaa mummoa.)