Clive James

Viestinä lukijoilleni ja Martti Anhavalle. Clive Jamesin ”Cultural Amnesia” on se kirja, joka voi vaikuttaa vakavasti. Martti A. tuskin kärsisi tappiota kaivamalla esiin täysin tuntemattoman mutta nyt Moskovassa uutena painoksena ilmestyneen Pavel Muratovin kolmiosaisen kirjan Italian renessanssin taiteesta, arkkitehtuurista ja kirjallisuudesta. Se olisi siis samaa lajia kuin Goethe ja Burckhardt, mutta parempi.

James, australialaislähtöinen lehtimies, ei tunnu pätevältä arvioijalta. Toisaalta hän opetteli ranskan ja saksan lisäksi venäjää ja italiaa ja julkaisi paljon muun ohella vakiintuneen kritiikin (LB, NYRB, New York Times jne.) kiittämän mitallisen käännöksen Danten Jumalaisen näytelmän osasta. Minut valloittivat pienoiselämäkerrat Karl Krausista, jota kai ei laajemmin tunneta meillä, vaikka hän on keskeinen hahmo Elisa Canettin laajassa muistelma­teoksessa, Egon Friedellistä, joka tunnetaan meillä laajemmin kulttuurihistoriastaan, ja Eugenio Montalesta, joka lienee kirjallisuuden Nobelistaan huolimatta pysyvästi tuntematon. Kriitikkona hän on saanut kaikki palkinnot ja kirjoitti kolumnia The Guardianiin.

Jamesin kirjassa esitettyjen henkilöiden luettelo löytyy hänen kirjansa nimellä Wikipediasta.

Voisin luetella pari henkilöä, joita jäin kaipaamaan, mutta James kuoli viime jouluksi. Ennen kunnolliseksi heittäytymistään hän oli polttanut neljä rasiaa savukkeita päivässä ja esiintynyt mielellään ärjähtelevänä humalaisena, koska oli ärjähtelevä humalainen.

Montale  muuten julkaisi vuodesta 1925 alkaen kymmenkunta runokokoelmaa, joiden epäitalialainen piirre  on koristelematon yksinkertaisuus, vaahtoamisen välttäminen ja loppusoinnuttomuus. Loppusointujen välttäminen on italian kielessä yhtä vaikeaa kuin niiden keksiminen monissa muissa kielissä, kuten suomessa. Lisäksi Montale oli loistava renessanssitaiteen tuntija, vuosikymmeniä maan suurimman sanomalehden (Corriere della sera) musiikkiarvostelija, jonka arveltiin osanneen koko Italian oopperakirjallisuuden ulkoa ja lauloi kuin ammattilainen, ja vaikeiden klassikkojen kääntäjä. 

Suosittelen erikoisesti Jamesin kirjoituksia Fellinistä ja Duke Ellingtonista. Vasta hänen huomautuksestaan käsitin, että Tony Curtis todella oli yksi elokuvan ammattitaitoisimmista näyttelijöistä. Juttu Michael Mannista (Miami Vice) ja Heat-elokuvan Al Pacinon ja Robert de Niron titaanien taistelusta on uskomattoman oivaltava. Ja läntisten intellektuellien höyhentäminen, etenkin jos he olivat kovin kommunistihenkisiä, hivelee mieltä. Lyhyesti asia aukeaa esimerkiksi katsauksella Camusista kiittäen kirjoitettuun.

Camus’n yksi ongelma oli naiset, jotka olivat kiskomassa häntä jatkuvasti makuuhuoneen puolelle. Valokuva Sartresta tähän tietoon yhdistettynä valaisee yllättäen näiden kahden entisen ystävän keskinäisen jännitteen. Itse olin lapsellisuudessani luullut syyksi vain sitä, että Camus oli niin hyvä kirjailija ja Sartre niin huono.  

Luettuani nyt kirjoittamani himoitsen tehdä kuten Niko Kazantzakis kerran: mitallisen Homeroksen Odysseiasta jatko-osan kanssa: Odysseus tapaa Jeesuksen ja keskustelee hänen kanssaan; Odysseus tapaa Buddhan suuren puun alla. Ithakalla häntä ei enää siedetä, ja vaimo ja poikakin ovat nyreitä.

Mittana käyttäisin kalevalamittaa Kantelettaren tavoin. Kazantzakis paranteli Homeroksen mittaa. Tai siis ei. Saarikoski olisi voinut tehdä tuon. Suotta hän ajautui harharetkille sen vanhan kreikkalaisen kanssa.