Sukupolvi II

Eilen osoitin tekstilläni Karl Mannheimin sukupolvi-käsitteeseen, joka on vuoden 1928 yhteiskuntatiedettä, mutta silti hyvä havainto. ”Avainkokemus” oli hänelle esimerkiksi taisteleminen ensimmäisessä maailmansodassa, luultavasti länsirintamalla. Meillä oli jotain vastaavaa, Paavo Kolin sukupolvi, josta kerran kirjoitin. Mannerheim-risti Kiestingistä, loistava tieteellinen ura, menestys yliopiston rehtorin virassa, paha mielenterveyden järkkyminen ja itsemurha.

Ranskalaista filosofiaa, Slavoj Žižek, mukaan luettuna, ei oikeastaan ymmärrä käsittämättä, että ranskalaisia istui sotavankeina yli miljoona miestä – Braudel kirjoitti väitöskirjaa ja Messiain sävelsi – ja saksan taitoinen Sartre opiskeli Heideggeria. Vihamielisyys esivaltaa tai ainakin auktoriteetteja kohtaan tuli tavaksi, joka hallitsee edelleen. Avainkokemus oli ”käsittämätön tappio”.

Oli siinä salamahäviössä Saksalle 1940 selittämistä, joka ratkaistiin virittämällä keskustelu jostain aivan muusta.

Suomessa tieteen, taiteen ja kirjallisuuden modernismin vastustajat olivat nimenomaan sotasukupolvea. Donner, Haavikko ja kyllä myös Saarikoski olivat niitä, joille sanottiin, että olkaa te hiljaa, kun aikamiehet puhuvat. Tarpeellinen ”luopio” oli Eino S. Repo, joka hävisi paavinvaalin Tuomas Anhavalle. Repo osallistui jo Talvisotaan ja oli Jatkosodassa pätevä rintamaupseeri. Olavi Paavolaisen yritys sukupolven avainkokemuksen ilmaisemiseksi (”Synkkä yksinpuhelu”) löi kirjoittajansa murskaksi ja käytännössä unohtui, kun tuli tuntematon mies Tampereelta ja tyhjensi pajatson.

Jörn Donner oli vihainen, ettei kukaan noteerannut sitä, että hän ensimmäisten joukossa kehui ”Tuntemattoman sotilaan” arvostelussaan. Hiukan epäilen, että Donneria viehätti Linnan yleinen epäkunnioittava asenne, jota hän luuli itselleen luonteenomaiseksi röyhkeydeksi.

Tämä oli johdantoa. Ilahtuneena katselin vanhoista blogeistani mainintoja Plutarkhoksen ”Moralia”-teoksesta, joka on maailman toiseksi paras kirja. Montaignen Esseet on paras, ja Plutarkhoksen oma ”Kuuluisien miesten elämäkertoja” rinnastuu Tacitukseen, jonka korkea tyyli on ikuinen esikuva. Maailman paras novelli muuten on Matteuksen evankeliumi.

Jahka saan Torkin suomennoksen käsiini katson, miten hän on selvinnyt. Kysymys on siis osittain hyvinkin lyhyistä teksteistä – blogista. Ja Plutarkhos siis ei ollut ”antiikin kreikkalainen”, vaan myöhäinen roomalainen, Trajanuksen aikalainen, ja kirjoitti kreikaksi. Eroa Platoniin on melkein puoli vuosituhatta.

Blogin selailu oli mieluisaa. Itse kirjoitan yhä huonommin, mutta kirjoitusten tavaton määrä ja kommenttien monipuolisuus ja korkea taso tekevät tästä kokonaisuudesta kokonaisen sukupolven kollektiivisen muistelman.  Te lukijat olette luultavasti suuria sukupolvia eli 1945-1949 syntyneitä, ja minä hiukan vanhempi, koska aloitin ansiotyön (ja opiskelun) 1964.   

Puskii. Kokonaisen sukupolven tunnelmat ei ole vähäpätöinen aineisto. Joku hupsu voisi väsätä siitä vaikka väitöskirjan. Aineisto on Kansalliskirjastossa, ja jos jotain on päivittämättä, kaiken saa minulta tai jos itse olen estynyt esimerkiksi kuolemantapaukseni vuoksi, vaimoltani tai pojiltani. Laajuutta on 1,2 Gb. Varovasti arvioiden lukijoita on kymmeniä kertoja enemmän kuin kommentoijia, joukossa  sekä kunnon ihmisiä että maan mahtavia.

Kuvassa (Wikipedia) blogi ja solmut. Itse sana on painovirhe. Vuonna 1999 muuan hyväkäs kirjoitti ääntävänsä sanan ”weblog” eli verkon loki we-blog.

Me, blogi. Me, loki.