Onnittelupuhe

Täytän huomenna 75 vuotta. En juhli. Mutta olen lueskellut äitini aikoinaan valmistamaa kirjaa, josta jutun kuvat ovat, hiukan uudella tavalla.

Se on kiusallinen väärinkäsitys, että ihmisiä onnitellaan saavutetusta iästä tai jostain tuloksesta. Ihmisillä, jotka ovat osa eläinkuntaa ja siis biosfääriä (elonkehää) on paljon vaihtoehtoja. Koostumme molekyyleistä ja viime kädessä kvanttitiloista, jotka menevät kuollessamme kierrätykseen.

Näin ajatellen minusta on mykistävää, että joku syntyy värisarja tahmeassa nyrkissään. Minä synnyin. Pelikortit olivat niin hyvät, ettei parempia voi edes kuvitella.

”Elämän valttikorteista” on laulukin. Kielikuvaa käytetään synkistelyyn. Meni rahat ja ystävät, eikä katumus enää auta. Tässä sellaiseen ei ole pahemmin aihetta. Iskelmä lienee yksi parodiaksi tarkoitetuista, joka osoittautui yllättäen tuntojen tulkiksi.

Jääviys estää arvioimasta omaa elämää edes viimeisellä kierroksella, vaikka kiri ei enää irtoa.

Tavoitteet ovat näennäisiä. Tunturin tai vuoren valloittaminen on kokemus, mutta ennen pitkää sieltä on lähdettävä alaspäin. Saavutukset herättävät ihailua. Olen usein kehaissut, että isoisäni taisteli itsensä maailman riepottelemana komean kivitalon omistajaksi, ja myös maininnut, ettei sitä taloa ole enää. Olin itsekin sitä mieltä, ettei 30-luvulla betonista valetun järkäleen kunnostaminen käyttöön ja esimerkiksi lyijyisten viemäriputkien tulppaaminen ja vesijohtoputkien piikkaaminen esiin olisi ollut järjellistä. Sen olen jättänyt sivuasiaksi, että talo oli kellarista kattoon velaksi rakennettu, eikä sotien jälkeen sovellettu indeksikorotuksia, vaikka rahan arvo romahti. Eli oli siinäkin mukana elämän suuri laki eli sattuma, niin sanottu hyvä onni.

Minä en voi syyttää vain onnea. Näyn tilastoissa. Minulle rakennettiin oppikoulut ja työpaikat ja olisi rakennettu asuntokin, mutta olimme niin kovia hienostelemaan, että suunnittelimme ja rakensimme itse.

Ja vasta nyt on loppumassa maailmanhistorian edullisin 75-vuotiskausi.

Siitä olen hyvilläni, etten keskittynyt ansaitsemaan rahaa, hoitamaan kuntoani enkä noudattamaan terveellisiä elämäntapoja. Koska isäni oli erikoisen pätevä järjestötoiminnassa ja verkostoitumisessa, minä luin. Tuon äitini kirjan mukaan olen kyllä aina osannut hakeutua edulliseen valoon; jouluevankeliumin olen lukenut ääneen nelivuotiaasta ja kirjassa on 7-vuotiaana kansakoululaisena kirjoituskoneella kirjoittamani aine. Aihe on leikkimiekan lakkaaminen.

Kun katsoo peiliin, alkaa naurattaa. Kun katsoo perhettään ja ystäviään, alkaa itkettää.

Olen niin ylpeä heistä.

(Kirjoitan nyt yhden käsikirjoituksen, joten blogin postaus saattaa hiukan heitellä, tai sitten ei.)