Ihmeellinen elämä

Hakukoneen mukaan Rauman seminaarin kirjastosta oli poimittu vuoden 1911 painos Sari Heinämaan julkaisusta ”Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä”. On todella mahdollista, että tämä on Suomen kautta aikain luetuin kirja. Sen 30. painos näyttäisi ilmestyneen 1969 ja se näyttäisi olleen jokseenkin pakollista luettavaa maan kansakouluissa.

Defoen Robinson Crusoen sytyttävästä vaikutuksesta kaikenlaisiin lukijoihin ei puutu lausuntoja. Kokeilin itsekin. Poikani oli ehkä 5-vuotias, kun jätin hänet autiolle saarelle. Saari oli suuruudeltaan kaksi tai kolme neliömetriä ja sijaitsi kymmenen metrin päässä kesämökkimme rannasta. Itse soudin kauas pois – viiden metrin päähän. Ymmärsin että tuo tupas on edelleen perheväen puheessa ”Robinson Crusoen saari”, milloin on veden yläpuolella. Saimaan vedenkorkeus vaihtelee.

Jatkuvasti kirjoittaan ”minuuden kehityksestä”. Siinä yhteydessä viitataan Augustinuksen tai Rousseaun Tunnustuksiin tai suorastaan päälähteeseen, joka on Abelardin ”Kertomus onnettomuuksistani” (Historia calamitium) noin vuodelta 1100, aikakauden kuuluisimman oppineen kirjoittamana ja höystettynä kaikkeen historiaan kiinteästi sijoittuneella kirjeenvaihdolla kauniin Heloisen kanssa.  Nämä kaksi ovat pari, onnettomat rakastavaiset.

Osattiin ennenkin. Kirjoittajalta vietiin kivekset. Aidoksi otaksutun kirjeenvaihdon mukaan suhde saikin filosofisemman sävyn tuon jälkeen. Lukijan tulee tietää, että kuohitseminen oli hyvinkin yleinen varotoimi muun muassa Itä-Roomassa ja sitten turkkilaisten valtakunnassa.

Robinson Crusoen nerokkuus on minä-kerronta. Mika Waltari vei tämän tekniikan Suomessa hyvin pitkälle. Malleja saattoivat olla Tolstoi, Goethe (Wilhelm Meister ja myös nuori Werther kärsimyksineen) mutta tuskin de Chateaubriand, vaikka se lienee kuulunut filosofian maisteri Waltarin kurssivaatimuksiin samoin kuin Stendhal.

Joka tapauksessa jopa Rajala on sivuuttanut sen, että Waltarin loistelias sarja Sinuhesta aina viimeisiin roomalais-tarinoihin, huippuna (minusta) ehkä Johannes Angelos, on syvästi epähistoriallinen ja epäuskottava. Kertomus minän ja maailman törmäämisestä syntyi ylimalkaan vasta 1500-luvun lopulla. Islantilaiset huiput (Poltettu Njal ja Kalju Grimrinpoika) ovat tapahtumainkuvauksia. Mielen sisään löysivät tien Cervantes ja näytelmissä Shakespeare. ”Omaelämäkertoja” olivat tietenkin niin monet runot, kuten kaikkein parhaat, Jobin kirja ja Catulluksen tunnettu tuotanto.

’Minän’ nostaminen suoraan päähenkilöksi ja moralisoimaan virheillään ja erehdyksillään oli Daniel Defoen suuri oivallus. Defoe oli ylittämätön kirjailija, koska hän kirjoitti mitä vain, milloin tahansa, ja aina rahasta. Hänellä on monta sataa julkaisua, ja mitä villimmin hän valehtelee, sitä kiihkeämmin hän vakuuttaa kaikkea kertomaansa todeksi. ”Ruttovuoden päiväkirja” on uskottavuudessaan järkyttävä – ja kiireessä keksitty.  Eikä aikalainen Samuel Pepys keksinyt tätä kirjallisuuden lajia. Hän kirjoitti vaimoltaan salaa suuremmista ja etenkin pienemmistä seikkailuistaan ja loi kuin vahingossa kuvan tuo ajan ihmisen pääntäytteestä.

Mutta Robinson Crusoe toteutti sen missä 1900-luvun kirjallisuus epäonnistui: kaksi kovaa vastakkain, minä ja maailma. Kertoja muuttamassa maailmaa näköisekseen, ei itseään maailman näköiseksi.