Ei ole ihme, ettei tällaisia kirjoja haluta lukea. Luin itse satoja ruumiinavauspöytäkirjoja ja valokuvin varustettuja selvityksiä henkirikoksista. Oli pakko kehittää tietty tekniikka, jottei oma elämä menisi aivan mahdottomaksi.
Eräiden henkilöihin liittyneiden sattumien vuoksi niitä päätyi juuri minulle aikansa. Puhun korkeimman oikeuden esittelijän ajoista. Kävin sen verran myös rikospaikoilla, että väkivallan surkeus oli oma kokemukseni ennen kuin olin kuulutkaan Hannah Arendtista (Banality of Evil). Ruumiinavausten ja henkirikosten suuri ero opetti, että pahuus näkyy ja haisee.
Jos haluaa, tätä voi sanoa luulotteluksi. Minulla oli kyllä tilaisuus puhua tuomareiden kanssa. Eräs oli ollut Portinhoikassa, missä se kaatuneiden kasa tuhoutui vielä pommituksessa. Eräs toinen oli keräillyt joukkueenjohtajana Summassa murskaantuneita ihmisen palasia pois näkyvistä.
Ropposen ja Sutisen kirja herättää perimäisiä kysymyksiä, joita ei osaa olla miettimättä. Onko tappaminen hauskaa? Ei se taida olla. Kirjoittajat pääsivät puhumaan sellaisenkin entisen vangin, nykyisen muistokivien pystyttäjän kanssa, joka oli tuntenut teloituksista vastanneita. Hänestä päätoimiset pyövelit muuttuivat pökkelöiksi.
Sitten oli erikseen sairasmielisiä, kuten se kuuluisa Moskovan Lubjankan kellarin teloittaja, joka käytti hakaista esiliinaa ja teurastajan lakkia. Tai Berija itse. Stalinista ei ole sellaista tietoa, että hän olisi hankkiutunut silminnäkijäksi. Hänelle kävi huvittelusta se, että määräsi ammuttavaksi läheisimpien ja pitkäaikaisimpien työkavereiden vaimoja tai toimitutti heidät leirille, kuten esimerkiksi Molotovin vaimon ja poikansa Jakovin vaimon.
Hitler tiettävästi halusi kovasti nähdä elokuvia tuomittujen kiduttamisesta. Onkohan sitä koskaan mietitty, olisiko jo ensimmäinen maailmansota, jossa hän osoitti erinomaista urheutta taistelulähettinä, aiheuttanut hänessä pysyvän tuhon?
Neuvostoliiton vankileireillä kuoli ennen sotaa kahdessa vuodessa yli miljoona ihmistä. Teloitettuja oli kymmeniä tuhansia.
Olisiko myös virallisella Venäjällä näkyvä pysyvä voimattomuus myös tuota perua? Lähes kaikki vastaavat ainakin nyt, että ei sellaista voi eikä kannata ajatella.
Ropponen ja Sutinen toteavat Vorkutasta, että siellä kaikkien maiden proletaarit yhdistyivät. Hautapaikoilla on merkkejä 60 kielellä, vaikka osa ruumiista käytettiin sellaisenaan ratavallin aineeksi. Kirjan nimi on näet käsitettävä kirjaimellisesti. Ja niitä luiden teitä on tänäkin päivänä tuhansia.
Isaac Bashevis Singer kirjoitti melkein kaikki kirjansa ihmisistä mahdottoman tapahduttua. Huolehtiva mies kysyy naiselta Amerikassa 50-luvulla, eettä eikö se häiritse, kun tuo yksi polttaa koko ajan tupakkaa. Nainen vastaa että ei. Kyllä Auschwitzin krematorion haju tuntui pahemmalta.
(Kuva: Luiden tie, kolyma).
Saksa tutki ja tutkii itseään. Entä Venäjä?
VastaaPoista"Tyrannissa tuhoutuvat ainiaaksi ihminen ja kansalainen, paluu ihmisarvoon, katumukseen ja uudestisyntymiseen käy hänelle melkein mahdottomaksi. Esimerkki tällaisen omavaltaisuuden mahdollisuudesta leviää tarttuvasti koko yhteiskuntaan - tällainen valta on viekoittelevaa. Yhteiskunta, joka suhtautuu välinpitämättömästi tähän ilmiöön, on jo saanut tartunnan perustukseensa. Sanalla sanoen ruumiillisen rangaistuksen oikeutus, joka on annettu yhdelle toisen yli, on yhteiskunnan suurimpia mätäpaiseita, se on kaikkein tehokkain keino hävittää siitä pieninkin hyveen itu, jokainen kansan sivistämisen yritys, se on suorin tie yhteiskunnan ehdottomaan ja väistämättömään rappeutumiseen."
Muistelmia kuolleesta talosta
1960-luvulla tosiaan urheilutunnit vietettiin Väinämöisen kentällä Helsingissä. Vieressä on krematorio jonka piipusta nousi musta savu ja haju oli kaamea jos sattui tuulemaan etelästä. Sitä ei unohda koskaan, karuja aikoja.
VastaaPoistaWestön ja Itkosen tuoreessa kirjassa mainitaan liettualaisen kirjailijan Ruta Vanagaiten kohtalosta tänä 2010-luvulla. Westö mainitsi että Vanagaiten 27 000 kirjaa varastosta aiotaan tuhota koska "uhannut liettualaista historiamuistia".
VastaaPoistaEn ollut kuullutkaan. Piti googlailla.
V. oli kirjoittanut kirjan ("Our People",2016) miten liettualaiset osallistui hallitusta myöten juutalaisten joukkotuhontaan, molemmat uhrit ja tappajat liettualaisia eli "meitä". Liettualaiset piti ja pitävät juutalaisia ja heidän tappajiaan muukalaisina. He ovat mielestään itse suurimpia uhreja ja sodan kärsijöitä. Tämä on se "virallinen historiamuisti". Mutta tämän lisäksi V. haastattelussa sanoi vähän pahasti kansallissankari Ramanauskista. Tämän jälkeen Vanagaitesta, best-seller-kirjailijasta, tuli hylkiö.
Ent. presidentti Vytautas Landbergis kirjoitti kolumnissa että V:n pitäisi mennä metsään etsiä puu ja .. (Haaretzin mukaan) eli vihjaisi kait itselopetukseen. Somessa jotkut halusivat "tulla auttamaan siinä". Vanagaiten piti hankkia pippurisuihke ja välttää ulkonakäyntiä.
Itä-Euroopassa (Puola, Liettua) holocaust-historian ja oman historian suhteen ollaan hyvin herkkänahkaisia.
(Muuten, erään suom. blogin mukaan Landbergisin isä oli 40-luvulla hallituksessa ja osallisena juutalaisten joukkotuhontaan).
Hitleristäkö mietitty? On toki, ja syvällisesti. Sen teki Suomessa kirjailija Veikko Huovinen, ja pisti mietteensä paperille: Veitikka.
VastaaPoistaSelkeä postraumaattinen syndrooma!
Aatu oli rintamalla toisessa maailmansodassa. Joku olematon kritisoi ruokaansa, jossa oli ihmeeellinen lihanpala. - Aatu: " Sehän on sian persesilmä!" ja pisti lihan poskeensa herkkupalana. Selvät posttraumaattisen häiriön oireet.
Ahaa, nyt ymmärrän miksi Aatusta tuli vanhempana vannoutunut kasvissyöjä.
Poista