Onko Belgiaa olemassa?

René Magritten keskeinen ominaisuus ei näy Amos Rexin näyttelyssä. Tauluista on vaikea päästä eroon. Ne ovat kuin humalaisen perheenjäsenen puhelinsoittoja. Eräs, aika kauan sitten kuollut, jätti sanavalintoihini jäljen. Hän lupasi vähän väliä kertoa nyt ”koko pitkän ja surullisen elämäntarinansa”. Samaa luokkaa kuin Nerudan kirjan nimi, kaksikymmentä laulua rakkaudesta ja yksi epätoivosta. 

Sitä elämäntarinaa ei koskaan tullut. Nyt olisin kiinnostunut niitä saatuani vihiä, että eräät johtivat asioiden outoihin käänteisin. Miksi vaari lähti kesken kaiken Amerikkaan ja löi siellä itseään kirveellä päähän?

Belgian historia vaikka vain Wikipedian hyvin lyhyenä versiona on kuin painajaisuni. Se kyllä osin selittää, miten kirkkaasti näkyvillä Euroopassa on valtio, joka on jo vuosikymmeniä kiemurrellut mielettömissä kieliriidoissa ja osoittanut muuten mallia yhteisöllisyyden epäonnistumisesta ja saanut kai siksi yhteisöllisyydestäkin oirehtivan Euroopan unionin kimppakaverikseen.

Mahdottoman mielen kuvaajista yksi on Magritte ja toinen hiukan vähemmän tunnettu pinttymien maalari Paul Delvaux. Kolmas todella kuuluisa belgialainen on Tintti ja neljäs on Georges Simenon. Komisario Maigretin syvä pariisilaisuus on samaa kuin tavallisesti, ulkopuolisuutta.

Napoleonista Staliniin (ja tavallaan Mannerheimiin) suuret kansalliset sankarit eivät ole ongelmattoman kansallisia.

Ja näistä kolmesta viides on Hercule Poirot, monen muunkin kuin Agatha Christien mielestä sietämätön pikku mies, uskottavien tietojen mukaan virasta ehkä sotavamman vuoksi luopunut Belgian rikospoliisin entinen korkea virkamies, jonka hahmossa pikkumaisuus kehitettiin hyveeksi ja sitten ehkä taiteeksi.

Belgian kammottavuuden nosti maailman tietoisuuteen englantilainen Joseph Conrad, joka oli ranskaksi ajatellut puolalainen. ”Pimeyden sydän” on Kongolla, jossain siellä päin. Vain vähän vähemmän taitava novelli samasta aiheesta on ”Outpost of Progress”, edistyksen etuvartio, jossa siinäkin länsimainen sivistys esitetään mielisairauden harvinaisen vaarallisena muotona.

Kongo oli aika pitkään Belgian kuninkaan henkilökohtainen siirtomaa, joka siirtyi valtion vastuulle vasta käsittämättömien vaiheiden jälkeen. Siirtomaavallan höyryävä helvetti taas oli totta. Kuningas Leopold varmaan kiljuu helvetissä, mutta sitä ennen miljoonat kongolaiset kiljuivat kaivoksissa ja viljelmillä, joissa suoran surmaamisen vaihtoehto oli raajojen amputointi pakolla.

Brueghel oli belgialainen eli siis Flaamilainen. Bosch puolestaan oli hollantilainen eli ”alankomaalainen”. Ja tuon alueen panos Eurooppalaiseen kuvan ja musiikin kulttuuriin on käsittämättömän suuri. Vielä van Gogh ja Cézanne maalasivat kuin vimmatut Burgundin maisemaa, ja Burgundi jota oli siellä etelässä ja sitten myöhemmän Belgian paikkeilla pohjoisessa oli maailma sinänsä. Claudio Monteverdin ihailijoita voi kiusoitella sanomalla, että burgundilainen Josquin des Prés oli säveltänyt tuon kaiken jo sata vuotta aikaisemmin, yhdessä Johannes Ockeghemin kanssa.

Tässä on Suomelle tulevaisuusohjelma. Sekä taloudessa että kulttuurissa kitkapinta näyttää olevän tärkeä, ellei tärkein Ruotsalaisetkin rikastuivat valmistamalla hienoja laakereita.