Nasku

Junnulla voi nähdä naskukurkooseen, etenkin kesäkuussa.

Juntu on Pohjanmaan murretta ja tarkoittaa vähäistäkin polkua. Naskukurkoonen on hyönteinen, kuoriainen. Kirjan mukaan sen nimi on seppä. Ainakaan lapsi ei osaa olla haukkomatta henkeään, kun koppakuoriainen on selällään, taivuttaa ruumiinsa, napsahtaa korkealle ilmaan ja putoaa jaloilleen jatkaakseen sitä, mitä lienee ollut tekemisissä.

Eräs ponteva poika perusti kouluaikanamme biologian kerhon, jonka nimeksi tuli tuo naskukurkooset. En ollut jäsen, kun oli niin paljon kaikkea. Pohjanmaalla lintujakin on vain kahta lajia, varis ja peipuunen. Ne linnut, jotka eivät ole variksia, ovat peipuusia. Ornitologia on helppoa.

Opettaessani tein listaa maastonmuodoista. Halusin osoittaa, miten ihailtava silmä entisen ajan maalaisilla oli ja kielen rikkautta käsittämättömästi. 

Juuri kukaan harvoja ammattilaisia lukuun ottamatta ei osaa kuvailla tarkasti, mikä on aho, mikä niitty, keto, kesanto, millainen on ahde, huhta, kareikko ja niin edelleen.

Luonnollisesti tuo seppä-niminen kovakuoriainen on hauska sana ja sikäli selvästi muistissa. Mutta muistan itse tapauksen. Olin alle kouluikäinen, koska muistan, missä asennossa kyyristelin, ja mittasuhteeni olivat lapsen mittasuhteet. Ja tuosta asiasta ei ole valokuvaa. Minkä muistamme etäisiltä ajoilta, on usein peräisin valokuvasta. Se napsahti ja hyppäsi, ja asiasta sain tietää lähemmin varmaan isältäni.

Muistin muuttuminen on hyvin mielenkiintoinen asia. Olen alkanut menettää sanoja, mutta toisaalta esimerkiksi ulkomuisti on ennallaan. Yllättävästi muisti syöttää kuvia, nimiä ja tapauksia, joita en ole ajatellut vuosikymmeniin, joskus yli vuosisataan. Tyypillisesti jonkun ihmisen nimi ja kasvot sukeltavat mieleen, ja kun otan selvää, oikein oli.

Entä ellei menneisyys olekaan ohi?

Kun minulle tieteiskirjallisuus on suurelta osin tuntematonta, en ehkä ollut edes kuullut kirjailijasta, jonka nimi oli Jack Finney. Hänen kirjastaan tehty elokuva ruumiin nappaajien maahanhyökkäyksestä tiesin. Tuo ”bodysnatchers” ei ole kiinnostanut.

Mutta ”Time and Again”, joka Wikipediankin mukaan on kulttikirja – ja minulle siis tuntematon – säväytti aika tavalla. Se on aikakonejuttu, mutta kun minä olin jo huomannut saman ja kirjoittanutkin muistelmapalasen, miten löysin napin, metallisen armeijan leijonanapin, Suomen Pankin edestä katukivien rakoon kiilautuneena ollessani menossa varoittamaan Risto Rytiä vaarallisesta vakoiluhankkeesta maaliskuussa 1938. Ryti oli luonnossa paljon vapautuneempi kuin kuvissa, ja hänellä oli raikas hymy.

Muistelma on tietenkin siitä erikoinen, että synnyin vuonna 1944. Nyt olen  kyllä kokeeksi kulkenut jalan Pitkänsillan yli Siltasaarelle marraskuussa 1917 ja nähnyt monta reikäistä pomppatakkia ja pitkiä mantteleita.

Tuo on Finneyn idea. Hän korostaa itsehypnoosia eli suggestiota ja rakentaa alan perinteen mukaisesti tehoavan ja uppoavan tarinan miehestä, joka 1970 ilmestyneessä kirjassa kulkee myös 1800-luvun New Yorkissa. Kun kirjoittamisajankohta on viidenkymmenen vuoden päässä, tuloksena on kolmoisvalotus.