Arkipäivän rasismia

Kaupassa kysyin ostettuani Kallion kaupunginosaa käsittelevän kirjan myyjältä: ”Anteeksi mutta onko rouva Töölöläisiä?” Mieleeni oli juolahtanut, että taitava rotutieteilijä varmaan erottaisi esimerkiksi poskipäistä ja silmien koosta etutöölöläisyyden. Minulla on laajat kokemukset asiasta, koska sain sen vaikutelman, ettei Helsingin hovioikeuteen oteta jäseneksi eikä esittelijäksi muita.

Muuan intti olevansa Tammisaaresta mutta tinki myöhemmin tunnustamaan, että hänen isänkotinsa oli puolessa välissä Bulevardia. Tunsin isänkin. Hän oli yksi perusteista, joilla väitän nähneeni luonnossa varhaisen tasavallan virkanyrkkejä. Esimerkiksi kohteliaaseen hatunnostoon hän ei vastannut vaan tuijotti tyrmistyneenä. Kyselin asiaa ja käsitin, että kumarrukseen ja hiljaa mumistuun hyvään huomeneen on anottava kirjallinen lupa Uudenmaan lääninhallitukselta, joka ilmeisesti hankkii asianmukaiset lausunnot viran puolesta. Hänen perässään marssi viraston vahtimestari kantaen salkkua ja valmiina pyyhkimän sisään astuttua katupölyt tämän korkean henkilön olkapäiltä siihen tarkoitukseen varatulla harjalla.

Jotkut lakimiehet tuntevat vielä termin ”salkunkantaja”. Esimerkiksi oikeustieteen opiskelija tai juuri valmistunut juristi seuraa kokenutta asianajajaa oikeudenkäyntiin ja neuvotteluihin. Siitä välittämättä, kuka ehkä raskastakin salkkua kantaa, vierellä kipittäjä on ”salkunkantaja”. Kokemukseni mukaan tuo elämänvaihe on tavattoman tärkeä. Siinä on todella mahdollisuus oppia asioita.

Se oli siunauksellista, kun attaseasalkut ja asiapullosalkut tulivat muotiin. Muistan yhdenkin kerran raastuvan IV osaston 2 jaostolla, kun mietin, olisiko asiallista sanoa ääneen, että arvoisan vastapuolen arvoisan asiamiehen eväs vuotaa. Nikke L:llä oli totuttuun tapaan virvokepullo housuntaskussa, mutta ilmeisesti loiventavia siematessa korkki oli jäänyt kiertämättä asian vaatimalla vakavuudella. Kovitetussa salkussa eväs mahtuu lakikirjan viereen.

Kallion kaupunginosa on kiinnostava. Asuin siellä joitakin vuosia, siellä asui sukulaisia ja olin kuullut kaikenlaista, koska isäni perhe asui Puukkobulevardin (oikeastaan Aleksis Kiven katu) seudulla. Oikeastaan heidän piti olla viipurilaisia; minulla on epäily että paikkakunnan vaihto tuli ajankohtaiseksi, koska isoisällä täysin oppineena autonkuljettajana lienee ollut kuorma- tai linja-autossa ainakin ajoittain viinapoliisia kiinnostaneita kanistereita. 

Kirjakin todistaa itse näkemäni. Eivät ainoastaan kaupungin eri kolkat olivat täynnä vihollistaloja, joiden lapset harjoittivat ahkerasti katukiusaamista. Taustalla on ihmetys siitä, että juuri kalliosta tuli samasta (omasta) ikäluokastani yli kymmenen kansallisella tasolla kuuluisaa kirjailijaa ja yksi tasavallan presidentti, ja sitä ennen 30-luvulla syntyneistä vaikka mitkä määrät. Anu Kaipainen, Haavikko ja Nummen veljekset olivat samalla luokalla. Paikallisen työväenteatterin ensihurmuri oli Tauno Palo, alkujaan Brännäs, joka tosin taisi varttua Vallilan tuntumassa. Kalliossa sijaitsi sosialidemokratia. Olen itse kuullut Yliopiston juhlasalissa repliikin, ettei Paavo Berglundista voi tulla todellista taiteilijaa, koska hän on väärältä puolelta Pitkääsiltaa.

Kunnon töölöläisten kolhiminen on sillä taustalla, että Suomen alempi keskiluokka, josta tuli silmittömän nopeasti Suomen ylempi keskiluokka, osittain rakennutti ja asutti punatiilisen Töölön.

Myyjättäreni sanoi olevansa Katajanokalta. Pian jono takanani alkoi kasvaa ja hermostua niin että meidän oli keskeytettävä paljolti venäläisille upseereilla tarkoitetun ja vielä 1960-luvulla melkein kenen tahansa tavoitettavissa olleen kaupunginosan pohtiminen. Niin – ja Helsinginkadun seutu rakennettiin alkujaan venäläisten solttujen tarpeisiin ja katujen nimeäminen linjoiksi lainattiin Pietarista.