Sakramenttu

Saatana sanoi Simeonille: Sakramenttu, poika, mitä on minun tekemistä sinun kanssas!

Paikka oli Saapasnahkatorni ja kysymyksessä oli juoppohullun henkinen harhailu.

Esitän kysymyksen Keskisarjalle. Olen sitä sukupolvea, jonka piti ymmärtää historiasta tohtoriksi väitellessään, ettei pidä tutkia muuta kuin toisarvoisia asioita ja että muoto on tärkeämpi kuin sisältö. No. En itsekään uskonut.

Ehdin jo melkein sureksia, kuinka nyt suu pannaan, kun Markku Kuisma menetti terveytensä ja otti eron ja eläkkeen. Jo nyt nähdään, että koulukunta on mainio. Suomen historian käännähtäminen tämänhetkiseen suuntaan,  jossa etenkin talous- ja yrityshistoria painaa paljon, on ilon aihe.

Professori Juha Siltalan psykohistoria ja yhteiskuntakritiikki on painavaa, mutta hänen tuotantonsa on hiukan vaativaa ja hän on selkeästi itsenäinen ja omapohjainen ajattelija. Kuisman joukko innostaa minua, koska muiden ansioiden ohella tutkijoiden teokset ovat yleistajuisia ja erittäin yleissivistäviä.

Haluaisin puhua esseistisestä koulukunnasta, jolloin kantaisäksi tulee Eino Jutikkala (ja Yrjö Hirn) ja joukkoon on luettava näkyvänä hahmona mm. Mirkka Lappalainen. Sivuuttaa ei saa ehkä tällä hetkellä vähemmän julkisuutta saava Turun yliopiston kulttuurihistoria, jonka kantaisä Veikko Litzen julkaisi niukanlaisesti mutta opetti unohtumattomasti.

Esseistisen koulukunnan ongelma on ollut joidenkin keskeisten kirjoittajien suuri mieltymys poikkeaviin mielipiteisiin ja tulkintoihin ja siitä seurannut kova, jälkikäteen arvioiden vähän turhalta tuntuva kina. Ajattelen esimerkiksi Ylikangasta ja Klingeä, jotka raikastivat poliittisen historian pöperöittämää kenttää.

Keskisarjan uudesta kirjasta näkee heti, että asialla on historiantutkija. Hän arvioi Aleksis Kiveä (kirjailija) ja Aleksi Stenvallia (henkilö) ensisijaislähteiden perusteella ja pitää selvää välimatkaa kirjallisuudentutkijoihin, vaikka on liukunut hauskaan ja taitavaan kaunokirjalliseen tyyliin.

Luulen, että ylioppilasaineen kirjoittajilta ja kirjallisuusihmisiltä saattaa jäädä painottamatta Kiven poliittinen noste vuoden 1862 suurten uudistusten myötä ja sitten toisaalta nälkävuodet 1866-1868. Tuntemattomasta syystä nälkävuosien yhteiskunnallista ja taloudellisten merkitystä ei ole edes tutkittu kunnollisesti.

”Seitsemän veljestä” ilmestyi 1870. Vaikka kansa ei kirjoja lukenut, ajankohta oli huonoin mahdollinen. Parissa vuodessa maa menetti kymmenesosan väestöstään eli suhteellisesti enemmän kuin kansalaissodassa ja sitten talvisodassa.

Kiven nostaminen kaapin päälle oli merkillinen tapahtumasarja. Keskeinen vaikuttaja oli Viljo Tarkiainen, jonka väitöskirja Seitsemästä veljeksestä ilmestyi 1910. Oivallinen teko. Meillä oli silloin ”normaaleja” kirjailijoita, kuten Juhani Aho. Kiven romaani on vaikea sekä kieleltään että rakenteeltaan. Se oli eurooppalaisen modernismin huippua. Mieleen tulevat Baudelaire ja romaaneissa ja novelleissa Gogol. Muuten meillä pysyttiin Tolstoin poluilla (Linna, Päätalo ja monet muut). 

Keskisarjalle oikaisu. Aatelinen Adlercreutzin suku oi hyvin merkittävä tekijä paitsi Kiven lähistöllä Nurmijärvellä ja Siuntiossa, etenkin Kirkkonummella. Parhaillaankin yksi suvun edustaja istuu eduskunnassa. Arvostettua ja ansioitunutta väkeä, vaikka asuvatkin tässä sadan metrin päässä.