Paskanpuhujat II

Eilisessä lehdessä esiteltiin uutuuskirja, joka vaikutti hyvin varteenotettavalta. Aiheena oli informaatio ja sen vääristely.

Kirjoittajien mukaan valehteleminen tarkoittaa perättömiksi tiedettyjen asioiden kertomista totuutena. Paskapuheet tarkoittavat perättömyyksiä, joiden paikkansapitävyyyteen niiden levittäjä suhtautuu moitittavalla tavalla välinpitämättömästi.

Rikosoikeudellisesti molemmat ovat tahallisia tekoja. En mene tässä rikosoikeuden syyllisyyskysymyksiin, joita on selvitetty alan kirjallisuudessa ansiokkaasti. Tätä nykyä tuomioistuimet soveltavat ns. todennäköisyystahallisuutta. Yleistäen: se ei vaikuta ratkaisevasti arviointiin, että tekijä osoitetaan niin satumaisen tietämättömäksi, ettei hän tajua, mitä tapahtuu, kun kaataa lattialle bensiiniä ja sitten heittää perään palavan kekäleen.

Menneen aikakauden oppikirjan esimerkki oli ihan hyvä: väkijoukossa tuliaseella ammuskeleva, joka ei välitä seurauksista mutta ampuu kohti, tuomitaan tahallisesta teosta (murha, tappo tai surma), jos joku saa luodin ja kuolee. Toisin sanoen se ei pelasta, ettei ampuja tiennyt, ketä joukossa on, eikä tähdännyt ketään erikoisesti.

Ilmari Kiannosta kirjoittamaani on kommentoitu. Muuan kommentoija ei ole selvillä tosiasioista, mutta ei anna sen estää itseään ottamasta kantaa.

Ryhdyn vastaamaan, koska kommentoija viittaa tämän viikon alioikeuden ratkaisuihin. Se on ihan eri asia.Rikoslain 24 luvussa elävän henkilön ja kuolleen kunnian loukkaaminen erotetaan toisistaan. Termiä ”herjaus” ei laissa enää ole.

Kuolleen kunniasta ei ole enää selvää aikamäärää. Tiedossani ei ole tapausta, jossa oikeutta olisi käyty yli 20 vuotta sitten kuolleesta. Olin siis eri aikoina virkatuomari – hovioikeudeneuvos – ja juuri näiden asioiden professori.

Ilmari Kianto -vainajaa nimitän paskiaiseksi myös siksi, että hän oli elämänsä päivät niin ainutlaatuisen röyhkeä ja niin nopea löytämään syyn muualta kuin itsestään. Kävin läpi häntä koskevia papereita ja tilejä Otavan toimeksiannosta jo 1960-luvulla ja luin jo silloin hänen kerjuukirjeitään, joissa puhuttiin nälkäkuolemasta ja Aleksis Kiven kohtalon toistumisesta, ja sitten oli tosite, että kustantajan tämän johdosta lähettämä tuhat markkaa oli syöty ja juotu kavereitten kanssa kaupungin kalleimmassa ravintolassa ja samalla laadittu seuraava kerjuukirje. Tuo tekniikka ei muuten ole kovin harvinainen ”paremmissa piireissä”.

Kiannon lähettelemiä haukkumakirjeitä olen lukenut koko joukon. Kommentoija näyttää pehmentelevän myös talvisodan aikaista sotapetosta (sikarilaatikot). Olen lukenut tuon oikeudenkäynnin pöytäkirjat. Majoituspaikan osoittaminen viholliselle taistelun riehuessa kilometrin päässä oli ja on törkeä rikos. Kianto pääsi siitä sangen vähällä. Jopa tuomioistuimissa tiedettiin hänen arvostelukyvyttömyytensä. Ja tuomarikin ymmärtää, että vihollista paetessa ihminen vaikeassa henkisessä tilassa. Mutta Kianto yritti osoittaa osasyylliseksi kilpailijaksi arvioimansa vienalaissyntyisen, jonka osoitettiin kyllä olleen tapahtuma-aikaan sotatoimissa toisella puolen Suomea.

Sanalla ”paskiainen” halusin ja haluan osoittaa epäkunnioitusta Kiannon henkilöä kohtaan. Mielestäni toin esiin senkin ajatuksen, että paskiaiset saavat kumman usein aikaan hyvää kirjallisuutta ja taidetta.

Kun minua itseni nimitellään paskiaiseksi tai vastavaksi, tapaan sanoa, että luonnehdinta on valitettavasti osuva. Mieluummin kylä esiintyisin hiukan parempana kuin olen.