Ratas rupattaa

Pitä paikkansa, että Watergatesta kirjoittivat Woodward, joka on nyt Trump-kirjallaan taas otsikoissa, ja Bernstein. Woodwardin työtä Watergaten paljastamiseksi on pidetty esimerkillisenä, varmaan syystä. En osaa arvioida, koska en tunne faktoja. Hänen ja Armstrongin myöhempi kirja Yhdysvaltain korkeimmasta oikeudesta Burrgerin virkakaudella oli käänteentekevä. Noita faktoja osaan arvioida ja olin peräti huvittunut myös siitä, että järjestelmien erilaisuudesta huolimatta samaa on niin paljon verrattuna esimerkiksi Suomen korkeimpaan oikeuteen. 

Neuvottelusalaisuus eli ylioikeuksissa erilaisten muistiinpanojen salainen lain mukaan ikuisesti, käytännössä ainakin puoleksi vuosisadaksi, tukee tuomareiden itsetuntoa. Luullakseni vain tuomioistuimen virkamiehellä on mahdollisuus kaivaa esiin paperit, joissa jotkut tuomarit leimaavat silloin uuden, ajattelutavan muuttaneen ja klassikon aseman saaneen kirjoituksen (ajattelen tässä Simo Zittingiä) hölynpölyksi ja kirjoittavat ”e.a.a.” eli ei anna aihetta.

Siellä oli pitkään presidentti ja jäseniä, jotka löysivät vähän väliä milloin minkin asian ”oikeudellisen olemuksen” eivätkä kätkeneet ivaansa, kun ”nuoriso” huomautteli, että on mietittävä, tutkitaanko esimerkiksi omistajan oikeusasemaaostajan, myyjän tai velkojan suunnasta.

Muistan sellaisenkin tapauksen, jossa jutun kantaja, joka moitti testamenttia, oli vailla puhevaltaa, koska hän ei ollut perillinen, siis ei perijäpolvessa. Vuosisatoja laki on ollut sama. Jos perilliset ovat sitä mieltä, että tehdään vainajan määräyksen mukaisesti, vaikkei se ole oikein tasapuolinen, paha siihen on kenenkään pikkuserkun tulla sekaan kanteineen. (Ennen 60-lukua mm. pikkuserkku saattoi periä. Ei enää.)

Kommenteissa huomautetaan, että USA:n lain mukaan sananvapaus on ylin vapaus eikä esimerkiksi vihapuhe ole rangaistavaa. Näin nyt ei ole. Jo 1800-luvun puolella oli kehitetty oppi, että jos lehdessä kirjoitettiin, että kaikki lynkkaamaan sheriffiä huomenna kello 12, ei siinä sananvapaus auttanut eikä auta. Vai haluaako joku kirjoittaa Amerikan lehtiin ”ostetaan Lee Harvey Oswaldin kiikarikivääri; vaitiolo taataan”?

Kommentoija on toisaalta oikeassa. Oliver Wendell Holmes, edelleen kuuluisimpia tuomareita USA:ssa, tiivisti kerran, että sananvapautta tarvitaan epämiellyttävien mielipiteiden esittämisen suojaksi. Suositut mielipiteet eivät ole viranomaistuen tarpeessa.

Sydäntäni lämmitti muuan kommentti, joka tämän blogijärjestelmän vuoksi meni vanhankirjoituksen perään eikä sieltä kyllä äkkiä osu silmään. Kommentoija oli hyötynyt jostain Maapallon eläinkuvaston, jonka 1950 ilmestynyt painos on monille meistä rakas. Itse asiassa sen löytää helpostikin verkkoantikvariaatista (antikvaari.fi).

Värikuvia siinä ei mielestäni ollut lainkaan, mutta mustavalkokuvia ihmeellisistä otuksista sitäkin enemmän. Tämä on puhdasta nostalgiaa. Mieleeni tulee myös maailman ihmeitä esitellyt isokokoinen kirja, jossa oli värikuvia. Joku veljistäni oli lukenut kuvatekstin vähän huonosti, ja niinpä muista edelleen kuvan ”epyktin piralikatkus”. Se taitaa olla kohokki eikä kaktus, mutta viis siitä. Kaktukset olivat muotia vielä 50-luvulla.

Otsikon tunnistaja on aika haka. ”… sen kivi kuiskaa, ratas rupattaa…” Äänessä olivat ehkä Metro-tytöt, jotka eivät ajelleet maanalaisella…