Vaarit parsilla

Pekka Tarkka kävi pistäytymässä. Ajoi autolla ja löysi, vaikka viime käynnistä on jokunen vuosi ja yksi moottoritie.

Nuorempaa se oli niin helppoa. Haukuttiin poissa olevia heidän selkänsä takana ja kukin kehui itseään niin että oli suunsa halkaista. Nyt se on erilaista. Minä olen 73 ja hän 83.

Luen Joel Lehtosen elämäkerran toista osaa, joka oli jotenkin jäänyt väliin. Kai se oli sitäkin, kun Otavasta olivat rapisseet eläkkeelle kaikki tuttavat niin ei ole ollut taloon asiaa kuin harvoin. Senkin muistan, että viisaaksi itseään luulevat eläkeläiset ovat työpaikkojen vitsaus. Kun heitäkin on muka kuunneltava.

Sitä en aivan ymmärrä, miksi kuhmuisesta mukista tai alun perin huonosti veistetystä kuksasta maksetaan oikein rahaa, mutta kirjoja ei harrasteta antiikkina.

Nyt esimerkiksi näen, että Joel Lehtosen kolmisen kirjaa niememme suomettumisesta olisi paras lähde ”vuoden 1918” tapahtumille, joissa on todellisuudessa kysymys vuosien 1915 – 1924 tapahtumista.

”Putkinotkon” päähenkilö Aapeli Muttinen sortuu novellikokoelman ”Kuollet omenapuut” mukaan juuri Varkaudesta, joukkoteloitusten Huruslahdelta, toimtettavaksi hullujenhuoneeseen. Saimaan auvo on osoittautunut harhaksi ja velipuoli Käkriäinen kostonhimoista petojen heimolaiseksi. Ja Muttisen romahdukset viimeistelee tieto, että itse hän on samanlainen, tosin lihava ja raukkamainen, mutta samaa verta ja kantaa.

Nyt siis tiedän, että Tarkka on ajoittain epämuodikkailla elämäkerroillaan kartoittanut vastauksen kysymykseen, mikä on Suomi – Joel Lehtosesta Pentti Saarikoskeen.

Siihenkin sain vastauksen, miten Tarkka on niin matalakirkollinen henkilö. Hänen sukunsa toimi myös pappistehtävissä (Kalliola; setlementtityö) ja oppi vierastamaan kovin yletöntä jumalisiuuttaa. Itse hän oli sosiologiaan kallistuva kirjallisuusmies ja haluaa nähdä kuvattujen ilmiöiden taakse.

Tässä tulee kuvaan Joel Lehtonen, ihan nuorena vouhottamistakin kokeillut taiteilija, joka löysi sitten keinokseen luulottelusta luopumisen ja tarvittaessa aika kovakätisen ironian.

Repliikki Tarkalle: entä jos Suomen eniten luetut kirjailijat aukeaisivat entistä paremmin, jos lukija tunnustaa, että he myös pilkkaavat olevia oloja_ Waltari, Linna ja Päätalo. 

Viimeksi mainittu nimi on tarkoitettu tässä seurassa yllättämään, koska Päätalo ei usein kirjoittanut vitsikkäitä. Hänen koko tuotantonsa oli kuitenkin tarina ihmisistä – Kallesta itsestään ennen kaikkea – maailman paiskottavana, elämän sätkynukkena. Päätalo oli kirjailija, joka oli valehdellessaankin tosissaan.

Ja se oppi on lähtöisin Joel Lehtosesta, joka kuvasi kahtia jakautuneen maan. Ajatelkaa itse: rämä viinankeittäjien ja yleisen sotkuisuuden Putkinotko oli Itä-Suomen Jukola, sen Suomen kääntöpuoli, joka sittenkin löysi läntisen uutteruuden täydentämään itäistä luovuutta.