Kongressien ja seminaarien pito on hiukan asettunut. Monet kuitenkin tietävät, ettei videonevottelu aja samaa asiaa, ei chatti eikä muukaan netti.
Kongressipaikalle saavuttua tärkeintä on ensin varmistua siitä, ettei hukkaa sateenvarjoaan tai ettei kukaan varasta sitä. Ennen Helsingin raastuvanoikeuden alakerrassa seiskan eteisessä oli naulakon päällä pahvinen kyltti ”varokaa varkaita”. Heitä kuljetettiin siitä lakitupaan ja takaisin, vaikka kyltin tarkoitus saattoi olla muu.
Seuraavaksi on tarkistettava, missä on kongressipalatsin baari. Sitten käydään keräämässä painettu aineisto, joka on usein kokoussalin edessä sievästi niputettuna ja joskus jopa kansiossa, jossa saattaa olla osanottajan nimi päällä ja nimilappu hakaneuloineen varusteena.
Tämän jälkeen uuvuttavia esityksiä ei tarvitsekaan käydä kuuntelemassa. Sellainen rupeaa aina niin kovasti nukuttamaan, et pahimmassa tapauksessa on vielä lounaalla torkuksissa.
Baariin on perustettava sopiva pesäke, josta käsin pyydystetään tulijoita ja menijöitä. Nykyisen tapain rappion aikana nautitaan normikahvia tai espressoa. Ennen vaihtoehtoja aamun avaukseksi olivat Jägermeister, Kirsch tai Underberg. Myös Fernet Branca oli sangen suosittua. Mainitut juomat ovat kuulalaakeroituja. Lattia voi lähteä omia aikojaan liikkeelle, jos näistä virvokkeista innostuu.
Tunsin hienon taiteilijan, jonka mielestä luomiskyvyn ylläpitäminen vaati suuret määrät slivovitsia eli erittäin vahvaa luumuviinaa. Siihen hän kuolikin. Päättelin että mainioksi kehutun juoman sivuvaikutus oli maksan hajoaminen.
Konferenssikäyttäytyminen palasi elävästi mieleen, kun luin Väinö Tannerin muistelmia, joiden toinen osa on tunnetusti vieläkin parempi osa kuin ensimmäinen osa (”Näin Helsingin kasvavan”). Toisessa osassa (”Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa”) on nautittavassa muodossa kuvattu elämän piirin avartuminen ja kaikki tietämisen arvoinen työväenliikkeestä, osuustoiminnasta ja ennen kaikkea tavallisten ihmisten elämästä.
Tanner väittää, ettei hän pitänyt päiväkirjaa eikä juurikaan tehnyt muistiinpanoja. Sitä ei voi uskoa todeksi. Kirjoissa on niin suuri määrä ihmisiä, heidän sanomisiaan ja tekemisiään, ettei mikään muisti riittäisi sellaiseen. Lisäksi Tannerilta lipsahtaa, että hän oli – samoin kuin Paasikivi – pikakirjoitustaitoinen ja istui jo kauppaopistolaisena valtiopäivillä tai jopa kirkossa ”harjoittelemassa”.
Muistelmissa on oppia muillekin kuin liikemiehille. Saksassa, jos johtaja huutaa, kannattaa huutaa takaisin. Tieto on tosin vuodelta 1911. Kongresseissa ja kokouksissa eksytään unissakävijän varmuudella sivuraiteille, mutta sitä vastoin iltahetket ja mahdolliset päivälliset tarjoavat erittäin arvokkaan tilaisuuden kuulla päivän asiat päin vastoin eli oikein esitettynä ja samalla luoda arvokkaita henkilösuhteita.
Maailma toimii kuin Pietarin pörssi Tannerin kuvaamana. Mistään ei koskaan tehdä papereita, ostokset maksetaan etukäteen käteisellä ja kauppiaat luottavat aiheellisesti toisiinsa, sillä jokaisella on tarve päästä toistekin samaan pöytään teelle.
Vuoden 1918 kohdalla Tanner haukkuu jokusen sivun verran äidinisääni A. Halosta ja väittää tämän toimineen maksettuna petturina tavoitteena saada Tanner ammutuksi. Myöhemmässä Tanner-elämäkerrassa asiaa jotenkin silotellaan. Olisi hauska tietää "mitä tapahtui todella".
VastaaPoistaAW
Lieneekö tekstin yhteydessä nk. kuvituskuva vai onko arvon blogisti yllättäen liittynyt harvenevaan alkoholiharrastajien joukkoon?
VastaaPoistat
Hyviä huomioita esität. Etäkokouksessa voidaan tehdä töitä tehokkaasti, jos on selkeä asialista ja päätettävät asiat ovat suoraviivaisia. Sen sijaan kaikki olennainen organisaation ylläpito jää väliin. Ei ole yhteistä kahvihetkeä ja vapaamuotoisia, itsestään syntyviä keskusteluja, joissa työtoverit ja yhteistyökumppanit oppii tuntemaan.
VastaaPoistaOma arvioni on, että noin joka kolmannessa kokouksessa pitäisi olla fyysisesti läsnä.
Puhelinkokouksista en viitsi edes puhua. Sellaisen pito on kuin yrittäisi tietoisesti tuottaa ongelmia asioiden hoitoon ja henkilösuhteisiin.
Hyödyllisiä ohjeita, kiitos.
VastaaPoistaNykyaika on siitä kätevä, että kun kaikilla on joka tapauksessa edessään joku elektroninen laite, voi sillä hoidella — jos nyt sattuu eksymään esityksiä kuulemaan — omia konferenssista täysin riippumattomia kirjallisia asioitaan. Hölmömpi voi jopa kuvitella kirjoittajan tekevän esityksistä muistiinpanoja. Tätä kertoi jossain päiväkirjaniteessään jopa Matti Klinge harrastavansa.
Kemppisen tämän päiväisestä lastusta juolahti, jostakin syystä, mieleeni ikivanha vitsi autossaan, työmaalla, istuvasta kuorma-autonkuljettajasta, joka avoimesta sivuikkunastaan huikkasi ulkona, sateessa, värjöttelevälle insinöörille :
VastaaPoista"OLisi pitänyt sen verran lukea, että pääsee sisähommiin!"
Väinö on mennyttä aikaa, mutta Elannon entiseen pääkonttuurin on avattu ravintola Tanner. Käykääpä dokailemassa.
VastaaPoistaKyllä se Väinökin vaan edelleen porskuttaa, Riku, nimittäin siinä Tannerin vieressä yläkerroksissa on ravintola nimeltään Väinö Kallio.
PoistaNimi on yhdistelmä Ison-Väiskin ja rakennuksen suunnitelleen Väinö Vähäkallion nimistä. Ihan maistuva buffetlounas sielläkin oli.
Muistan kun kerran Kankaan (ex-paperitehdas Jyväskylässä) porukalla olimme tutustumassa Pohjois-Saksan paperiteollisuuteen. Pikkuautollinen meitä oli, toiset toisiaan arvovaltaisempia herroja, paitsi minä. Viulut maksoi saksalainen osapuoli, siksi majoitumme varsin ensiluokkaisiin hotelleihin. Eräs insinööri aina hotellille tultuamme tyhjensi ensin oman huoneensa minibaarin, tuli sitten juttelemaan meidän muiden yöpyjien huoneisiin ja teki (tai yritti tehdä) heidän minibaareilleen saman. Joskus onnistuikin. Mutta kun se toisena iltana tuli mun huoneeseeni ja ohimennen avasi baarikaapin oven... ei se muuta sanonut kuin vain ”ohoh”, ja meni pois. Olin näet piilottanut kaikki pikkupullot sängyn alle, nekin jotka itse olin ehtinyt jo kipata. – Delegaatiomme johtaja hermostui siihen viimeisenä iltana ja sanoi: ”sinä se sitten olet janoinen kuin palokunnan hevonen”.
VastaaPoistaMatkustelu avartaa. Myös työpaikan henkilösuhteita.
Tannerilla oli harvinaisen hyvä kielitaito, oli jo kotoa kaksikielinen (Thomasson, kunnes 15-vuotiaana suomensi nimensä itsenäisesti), sai koulussa hyvää kieltenopetusta ja ilmeisesti omaksui opetetun, asui ja työskenteli nuorena miehenä Saksassa osuustoimintaa opettelemassa ja Englannissakin vietti useamman kuukauden kieltä oppiakseen ja osuustoiminnan syntysijoihin ja keskeisiin henkilöihin tutustuakseen. Lisäksi hän osasi venäjää ja ranskaa ja käänsikin suomeksi kymmenkunta teosta, saksasta, ruotsista ja englannista. Lastensakin kielitaidosta hän piti huolta, kun toi Tarton rauhanneuvotteluihin osallistuttuaan sieltä heille saksankielisen kotiopettajattaren- mistä Linda-rouva ei kuitenkaan tykännyt. EG
VastaaPoistaNoista kirpeistä aamujuomista tuli vielä mieleeni viikon mittainen Tanskan-matka, jonka tein lukion toisluokkalaisten kanssa silloiseen ystäväkaupunkiimme Kastrup-Tårnbyhyn. Asuttiin perheissä, ja toisena päivänä yksi tyttö tuli kertomaan, että heti ensimmäiseksi oli hänen perheessään pitänyt juoda lasillinen "semmoista, semmoista yskänlääkettä". En ollut arvannut varoittaa, että Gammel Dansk on Tanskassa usein tervetuliaisjuoma, sen kyllä olin sanonut, että mitään alkoholia ei ole pakko juoda, jos ei halua, koskaan, missään, voi olla vain juovinaan ja/tai pyytää vettä. Oli vielä helluntalaisperheestä se tyttö, joten vähän säikähdin, mutta eipä se ollut ainoa kurkistus Alkoholin Ihmemaahan sillä viikolla, valitettavasti. Hengissä kuitenkin tultiin takaisin. Vähältä piti, sillä toinen tyttö kertoi, että heidän ollessaan illalla Tivolissa ihan läheltä oli kuulunut laukauksia. Seuraavan päivän lehdessä sitten luki, että Saksasta lomalla ollut amerikkalainen sotilas oli seonnut ja alkanut ampua villisti ympärilleen. Kaksi kuoli. Paljon sillä matkalla kuitenkin opittiin, ehkä eniten itsestä. EG
VastaaPoistaKööpenhaminassa olen käynyt useasti mutta vain kerran Tivolissa. Paikka hurmasi minut, koska (en tiedä?) olen kai romantiikko. Mihinkään laitteisiin en mennyt, edes hitaasti pyörivään karuselliin jossa oli Kameleita ja Lehmiä ja Sammakkoja ja joka soi musiikkia, kävelin vaan ja ihmettelin. Nautin ilmapiiristä. Ja eniten minua huvitti ne vanhat rouvat jotka pelihallissa paksu sikaari suupielessä ja toisessa kädessä Tuborgtuoppi pelasivat ”Yksikätisiä Rosvoja” (= kammesta vedettäviä peliautomaatteja). Ja kolikot kilisivät. Mutta onko maailmassa paikkaa jossa surun voisi unohtaa, ei ole. Sen hälisevän joukon joukosta minua vastaan käveli yksinäinen nuori tyttö, ikäiseni, jolla oli aasialaiset kasvonpiirteet ja jonka kasvot olivat pahasti vaurioituneet, ikään kuin tulen polttamat. Tai rikkihapon? Niin ilottomia silmiä en kellään ollut ennen nähnyt, niissä asui vain viha ja murhe. Ja se lämpimästi valaistu Tivolimiljöö ja hälisevät ja iloiset ja surisevat ihmiset ympärillämme... alkoi pyöriä päässäni. Kontrasti. Minun piti lähteä sieltä nopeasti veks.
PoistaMyöhemmin kun Elämä minua vähän tuuppi ja kolhi, vähän vain, sanoin itselleni että, ”muistapas sitä tyttöä Kööpenhaminan Tivolissa...”. Asiasi ovat kuule ihan mallillaan. Niin, tuo tyttö opetti minulle suhteellisuudentajua. Vaikka taatusti meistä kumpikaan ei sitä olisi tahtonut tehdä. (Ja jotta tuota viimeistä lausetta ei ymmärrettäisi väärin: hän varmasti ei halunnut olla kasvoiltaan tuhottu nuori tyttö, enkä minäkään tahdo olla mikään tekopyhäksi misogynistiksi leimattu sentimentaalikko... Mutta joskus on ettei vaihtoehtoja ole.)
Ps. Anteeksi pitkäpiimäisyyteni, Anonyymi. Ei tartte lukee. Mutta EG:stä varmasti olet samaa mieltä kuin minä: kiehtovia ja kultturelleja muisteloja.