Katossa

Luulen, että Venäjällä, USA:lla ja Suomella on tiedot Putinin ja Trumpin yksityisestä keskustelusta Helsingissä. Vanhana tuomarina näin lehdistötilaisuuden televisioinnissa, miten Trump lysähti keskustelun siirryttyä loppupuolella Venäjän sekaantumiseen hänen valintaansa. 

Olen katsellut, miten asianajaja romahtaa ja rapisee pitkin lattiaa, kun esimerkiksi päämies kesken kaiken tunnustaa rikoksen, jonka asianajaja on jutussa mitä jyrkimmin kiistänyt. Se oli muuten isäni Kullervo, joka asianajajana kuunteli Helsingin raastuvanoikeudessa Hannu Salaman tämän suoraan tuomioistuimelle lähettämän tunnustuksen tarkoituksesta pilkata termin oikeudellisessakin mielessä Jumalaa romaanillaan ”Juhannustanssit”.

En ollut tuolla kertaa kuuntelemassa, vaikka toimin salkunkantajana eli viestinviejänä ja aineiston hankkijana asiassa. Salaman kirje oli kirjallinen teos, ja sen oikeudelliseen merkitykseen olisi tullut suhtautua samalla tavalla kuin runon, tai romaanin. 

Paitsi että sotilastiedustelulla lienee keskustelu nauhalla.

The New Yorker julkaisi nyt kirjoituksen ”A Theory of Trump Kompromat”.

https://www.newyorker.com/news-desk/swamp-chronicles/a-theory-of-trump-kompromat

Aihe on ajankohtainen: millainen ote Putinilla on Trumpista. Kirjoituksen kompromat eli hajautettu joukko epäedullisia tietoja tuntuu vähän haetulta. Itse olen arvaillut vanhoja rahalainoja ja niihin liittyen aivan liian läheisiä suhteita liikemiehiltä vaikuttaneisiin venäläisiin, jotka eivät sitten olekaan vain liikemiehiä. 

Tiedän suomalaisia merkittäviä liikemiehiä, jotka ovat suorastaan vetäytyneet Venäjän markkinoilta, koska siellä ei etenkään nykyisin mitenkään voi toimia laillisesti. Se on Venäjän yksi ongelma, jotka venäläiset itse eivät ehkä käsitä.

Liiketoiminta ei tarvitse toimivaa oikeuslaitosta oikeusturvan tarpeen vuoksi vaan voidakseen tehdä laskelmansa. Maassa jossa on oikea oikeuslaitos, voi luottaa siihen, että riidat ratkaistaan joskus ja lopullisesti.

Mietiskelin taannoin, miksi dronet nähdään esimerkiksi keinona kuljettaa paketteja asutusalueella ja ainakin toistaiseksi vähäisempinä sotatarvikkeina.

Käsitykseni mukaan olisi jo teknisesti mahdollista toteuttaa kärpäsen näköinen ja kokoinen laite, joka olisi varsin hyvä sisätiloissa tapahtuvaan katselemiseen ja kuuntelemiseen.

Ehkä seuraava vaihe olisi kukkakärpäsen kokoinen ja sitten kirvan kokoinen. Siinä olisi turvamiehillä ihmettelemistä, koska ilman värähtelyyn reagoiva ja siten helposti löydettävä mikrooni ei olisi välttämättä tarpeen. Jo käytettävissä olevalla tekoälyllä videokuvat henkilöiden huulista kääntyvät virheettömäksi tekstiksi, joka myös mahtuu pieneen tilaan, kun kärpänen kutsutaan kotiin.

Ajatukseni on johdettu ihailemistani muurahaisista, joiden biomekaniikka on fantastinen. Lähtökohtana on ulkoinen tukiranka ja myös tietoa, miten pienessä mittakaavassa voi toimia, kun signaalijärjestelmä on haju. On perhosia jotka löytävät parinsa haistamalla usean kilometrin päästä.

Tintti ja Glenn Gould

Sandrine Revelin sarjakuvakirja (!) Glenn Gouldista ”A Life off Tempo” sisältää oikeastaan jo nimessään sanaleikin, Une vie a contretemps. Sana tarkoittaa oikeastaan kommellusta mutta tuo mieleen sanan ”kontrapunkti”, jossa melodiaa rikastuttavat toiset melodiat, eivät soinnut. Siis kuten fuugassa tai, Gouldista puheen ollen aina ajankohtaisissa Goldberg-muunnelmissa.

Goldbergeja pidettiin epäinhimillisen vaikeina, osittain siksi, että eräät muunnelmat menevät helpommin kahdella cembalolla. Ja Gouldin tie maailmanmaineeseen aukesi levytyksellä, josta tuli klasisen musiikin sen vuoden myydyin.

Sarjakuva – oikeastaan ”graafinen romaani” on todella hienoa työtä ja osoittaa syvällistä perehtymistä musiikkiin ja Gouldin henkilöön.

Kun kirjaa tuskin nähdään Suomessa, suosittelen englanninkielistä sähkökirjaa, Kindleä. Siinä on sekin uutuus, että kaksoisnapsauttamalla kuvan ruutua se ponnahtaa kaksinkertaiseksi.

Näen uuden median. Se on tietenkin houretta ja liioittelua. Mutta musiikin kuvittaminen on fantastinen ajatus. Disney on ”Fantasia” -elokuvalla tavattoman paljon aikaansa edellä. Ainakin se antoi potkun vallitsevalla mielipiteelle, jonka mukaan klassinen musiikki on jotain, josta ei tarvitse välittää.

Onhan teillä Spotifyn maksullinen Premium-versio? Kymppi kuussa ei ole mikään hinta sellaisesta valikoimasta. Hakekaa siis Gouldin soittama Beethovenin pastoraalisonaatin (No 15 D, op. 28) hidas osa. Minulta oliitku päästä kaiken sen kauneuden takia, ja melodiana se on ihastuttavampi kuin mikään laulu.

Gouldin sairauteen (siitä ei ole missään ensimmäistäkään mainintaa, mutta oma tulkintani on jokin autismin kirjon muoto, kukaties asperger) kuului ihmeellisten mielipiteiden esittäminen. Hänen kuolinsyynsä oli aivoveritulppa. Hänen monista tulkinnoistaan kuuluu läpi jatkuva flimmeri…

Hänen Beethoveninsa herätti kriitikoissa raivoa. Apassionatan tempo on järkyttävän hidas – mutta melkein puhki soitettu teos herää henkiin. Sama koskee Kuutamosonaattia, jonka ytimeksi osoittautuu sen kolmas osa eli finaali.

 = = =

Olen selityksen velkaa eilen metsästä kirjoittamastani. Se oli aatehistoriaa. Tarkoitus oli kartoittaa jotain eurooppalaiseen mieleen kuuluvaa ja samalla pohtia, miksi maisema ilmestyy maalaustaiteeseen vasta 1800-luvulla. Renessanssin ajan taustamaisemat olivat täysin muodollisia, tyyliteltyjä. Mainitsemalla luostarilaitoksen pyhän raivon tahdon nostaa esiin vastakohtaisuuden metsä – pelto. 

Minulla kasvaa kanerva talossa kiinni ja olen asunut yli 40 vuotta niin metsässä kuin suinkin. Jotkut kyselevät, miksi en raivaa edes männyntaimia enkä tammenvesoja. En raivaa.

Niin - - - ja lentäjien kielenkäytössä ”tintti” tarkoittaa turbulenssia eli ilmakuoppaa. Se oli mielessäni, kun riitelin sankareiden nimistä eli ei Tintin ja Milou. Ne nimet on monissa kielissä käännetty. Hollannissa Tintti on Kuife ja Hongkongissa Dingding, Tintti tuntui riuskalta ja ilahduttavalta.

Metsä

Metsä on kristityn vihollinen. Vaikkei olisi kovin kristittykään, metsä on vihollinen.

Metsässä asuu pakanamajumalia, pahoja henkiä, peikkoja ja menninkäisiä. Siellä pesivät tappavat taudit.

Euroopasta 80 prosenttia peitti metsä sydänkeskiajalla tultaessa. Silti jo Platon (fl. n. 380 eaa.) voihki metsien mieletöntä hävittämistä ja epäili, ettei siitä hyvä seuraa. Ja Välimeren rantojen eroosio oli jo silloin täydessä vauhdssa. Oliivilehdot eivät ole metsiä.

Kristillisillä lähetyssaarnaajilla oli hinku kaataa pyhät puut. Sellaista kerrotaan myös Skandinaviasta ja nimenomaan Suomesta. ”Pyhä puu” tuo mieleen yhden, yksittäisen puun. Todellisuudessa Jeesuksen miehet halusivat saada nurin kokonaisia metsiä.

Pyhän Bernhardin luostarisääntö kannusti nimenomaan raivaamaan metsät pelloiksi ja laituriksi. Sistersiläismunkisto osoitti erikoista intoa. Ja niinpä jo St. Denis’n mahtavaa kirkkoa lähelle Pariisia rakennettaessa sekä lankut että parrut oli etsittävä yli sadankin kilometrin päästä. Piankin Englannissa oltiin niin surkeassa tilanteessa, että rosvojen suosimalle Sherwoodille oli annettava nimi- metsälle nimi!

Luultavasti nyt voi sanoa, ettei juuri kukaan suomalainen ole oikeaa metsää nähnytkään. Edellinen sukupolvi – vaimoni sukulaisia muiden ohella – oli nähnyt Pieningän salot. Uhuan ja Kiestingin välissä oli myös tosimetsää.

Pieningästä harvoin mainitaan, ettei siitä tahtonut päästä läpi. Puut olivat mahdotoman suuria ja tiheässä ja vähän väli oli upottavia rämeitä. Suomen puolelta on sattunut silmään itäisistä maakunnista muutama maininta, että kaskenkaatajakin joutui aloittamaan reunasta, koska sisällä metsässä ei mahtunut heiluttamaan kirvestä.

Itse olen säälitellyt esi-isiä, kun sahanterä on ruotsalaisen teollisuuden, Sandvikin high tech -tuote, laminoitua terästä, niin että myös puuraaminen pokasaha oli nuori ja lyhytikäinen keksintö. Justeeri, jonka kaltaisia halkaisusahoja toki oli, ei mahtunut metsään. Mutta todellisuudessa kirves oli ainoa käyttökelpoine kapine.

Koillis-Eurooppa oli luonnostaan jotain aivan muuta kuin luontoarvojen edistäjät nyt luulevat. Saksan Itämeren ranta ja suuri osa nykyistä Puolaa oli sotkuista rämettä, jolla viihtyivät vain paarmat, hyttyspilvet ja sotilaskarkurit. Pripetin soita (Puola – Ukraina – Venäjä) kaihtoivat paikallisetkin. Ellei sinne h hukkunut, eksyi iäksi ajaksi. Ja Neuvostoliiton partisaanit majailivat siellä toisessa maailmansodassa herra A. Hitlerin suureksiharmiksi ja vahingoksi. 

Possulaan mennessä on pieni kirveen käymätön kuusikko, jossa tavattoman tiheyden lisäksi kävelijää uhkaavat kuivuneiden oksien tosi terävät tyngät. On sellaisia sattunut silmään muuallakin. Yleensä takana on ollut riitaisa perikunta tai kiukkuinen täti, joka on kieltäytynyt kaikista hakkauksista.

Katsokaapa nyt karttaa: metsäautoteitä ja ojia kaikki paikat täynnä. – Kokeilkaapa ulkomaalaisiin ystäviinne. Olen kokeillut. He eivät voi ymmärtää, miksi suomalaiset kyyhöttävät metsässä ”kesämökeillään”, vaikka avaran taivaan alla olisi tilaa.

Särkynyt korva

Aivan muun asian yhteydessä ajattelin mennä kirjastoon hakemaan Tintti-albumeja. Itse suomentamani ovat hyllyssä muitten käännösteni kanssa, mutta kun niitä on niin paljon. Kunniapaikalla on nide, jossa on Hergën omakätinen, minulle osoitettu omistuskirjoitus.

Tintistä on aivan erinomaiset tiedot taustoineen Wikipediassa.

Yksi ainoa lisäys on tarpeen. Tintin toisen tulemisen Suomeen sai aikaan Paavo Haavikko. Kovakantiset, Aimo Sakarin suomentamat niteet olivat jo epäonnistuneet WSOY:llä. Nyt uutta oli se, että osaksi myös kilpailulainsäädännön vuoksi Otava pystyi tekemään saman, jonka Sanoma Oy oli juuri aloittanut Asterixeillä, nimittäin myymään näit albumeja myös lehtinä kioskeissa. Se osoittautui ratkaisevaksi. Otavassa puuhamiehenä oli Jorma Opas.

Suomentajaksi tarvittiin joku pahaa aavistamaton vastaantulija, joka olin sitten minä. Vuosi oli 1970. Hommasin kääntämään Heikki Kaukorannan ja hänen vaimonsa Soilen ja aluksi jaoimme työn niin että saimme albumeja suomeksi nopeasti markkinoille. Henkilöiden nimet ja Haddockin kirosanat keksimme yhdessä ja oli siinä työtä. Heikki Kaukorannan kanssa teimme Sarjakuvat-kirjan, jossa oli tolkuttomasti työtä. Ja muuten Lucky Lukea suomentamassa oli myös muuan ystävämme, josta tuli sitten ranskan kielen ja kirjallisuuden professori…

Siis pientenkin epäselvyyksien välttämiseksi: kunnia Tnteistä Kuuluu Heikki Kaukorannalle. Soile on kuollut. Itse tein mitä käskettiin ja olin kai kiinnostuneempi ranskalaisen runouden suomentamisesta. Selvitin tämän tässä lisänä Paavo Haavikon kirjailijakuvaan. Hän näet käsitti Tintin ainutlaatuisen hienouden salamannopeasti. Otavan syvällisesti Ranskaa tunteneet rouvat kysyivät minulta:  miten tällaista sarjakuvaa luetaan? Niinpä. Puhekupla oli erikoinen ja mainio keksintö. Amerikkalainen. Suomentajalle hankala, koska suomi on pidempää kuin ranska.

Niinpä käsitin vasta viime yönä unessa, että eilen mainitsemani figuriinit tulivat tietooni 1969 teoksesta Tintti: Särkynyt korva (myöh. Lohjennut korva; suom. Kaukorannat).

Tinttien yksi viehätys on usein huimaavan sotkuinen käsikirjoitus ja sekava juoni. Särkynyt korva kuuluu figuriinille. Lopulta käy ilmi, että alkuperäisessa pikku patsaassa o­­li ollut korvan sisällä arvokas timantti. Silti: seikkailu vie sankarit Andeille, ja pikku veistos on kuin onkin nazca-kulttuurin perua. Hergé ei periaatteessa pahemmin välittänyt taustatöissä, mutta tämä esine oli 1930-luvulla päätynyt Eurooppaan, ja Hergé oli ohjautunut ihmeellisten kansojen maailmaan jo Sinisessä lootuksessa. Tintti Tiibetissä -sarjan Tshang-hekilöhahmon esikuva ilmaantui Hergén vanhuuden päivinä Brysseliin. Hän oli päätynyt monien vaiheiden jälkeen Shanghain taidemuseon intendentiksi. Herrat siis olivat tunteneet toisensa.

Nyt Tinttejä selaillessani löysin takakansitekstistä kaamean virheen. Syyllinen olen kai itse. ”Ranskalainen sarjakuva…”! Tintti on belgialainen kuten tekijänsä, ja kustannusliike Casterman, jossa olen käynyt, sijaitsee Tournaissa, Belgiassa. Ja kuten Tintistä vaistoaa, taustalla on Belgian katolisen kirkon nuorisotoiminta ja partiopoikaliike. Sarjan puhtoisuus on sitä perua – ja samoin alkutuotannon (Tintti Afrikassa) naiiivi rasismi. Lucky Luken piirtäjä Morris (Maurice de Bèvere) muutan kertoi minulle, että hän ja René Goscinny olivat heillä ensimmäiset, jotka saivat kosketuksen amerikkalaiseen sarjakuvaan.

Muru

Kuva: Wikipedia 

Aivan mainio älynväläys iski arkeologi John Chapmaniin runsaat kymmenen vuotta sitten. Hän näyttää julkaisseen uudenkin, luultavasti aika teknisenteoksen asiasta.

Figuriineja, sellaisia kuin kuvassa oleva Venus, kaikkein kuuluisin, on löydetty satoja. Tonavan alajuoksua on sanottu myös Vanhaksi-Euroopaksi. Siellä alkoi kuhina kohta kun mannerjään jäänteistä oli päästy.

Tämä arkeologi totesi saman kuin muutkin, että löydöistä tavatut figuriinit eivät yleensä olleet ehjiä. Järkevä johtopäätös on, että siksi ne oli viskattu menemään.

Mutta tämä tutkija ryhtyi järjestelmällisesti penkomaan muita, runsaita löytöjä, ja ennen pitkää hänellä oli kokoelma puuttuvia palasia. Sensaatio oli, että kun itse kuva oli tavattu joltain tietyltä kaivaukselta, puuttuva palanen löytyi toisesta paikasta, joskus sadan tai jopa satojen kilometrien päästä.

Ja siitä sitten kartan kanssa katsomaan. Johtopäätös oli, että kuvan rikkominen oli tahallista ja palasen antaminen toiselle, joka vei sen mennessään, saattoi siis liittyä rituaaleihin tai esimerkiksi kaupankäyntiin.

Idea voisi olla sama, jonka tunnemme jopa mafiaelokuvista. Pomi repäisee dollarin setelin kahtia ja antaa asioilleen lähtevälle toisen palasen ja se toinen palanen toimitetaan muuta reittiä tarkoitettuun paikkaan. Kuka tahansa näkee paljaalla silmällä, ovatko setelin palaset samasta rahasta. Paperi repeää aina hiukan eri tavalla, eikä roskiakaan tule. 

Jos figuriini on savea, muruja tulee mutta ei luultavasti paljon. Jos se on eläimen sarvea tai luuta, murtopinta on kai jokseenkin puhdas.

Nerokasta, sanoisin.

Usein esitetty ajatus on, että kauppahinta on aika myöhäinen ajatus. Myös ammattilaisten eli kauppiaiden kesken kauppa tehtiin niin, että ensin toinen lahjoitti kysymyksessä olevan esineen, joka oli esimerkiksi atsteeekkien valtakunnassa usein papukaijan sulka, jollaisia arvostettiin kovasti ja käytettiin koristeina ja arvon merkkeinä. Toinen antoi sitten omasta vapaasta tahdostaan puolestaan lahjan, esimerkiksi harkon kultaa, ja asia oli sillä selvä.

Ajatus viehättää. Jotta tavaralla, esimerkiksi säkilliselä jyviä, olisi ”hinta”, tarvitaan tori tai vastaava järjestetty paikka. Taloustieteen vakiintunut termi ”markkinatalous” tarkoittaa oikeastaan toritaloutta (market-price).

Jos harrastaisin vakavissani oppihistoriaa, miettisin tällaisia työkseni. Käsitteen muodostuminen voi olla hyvin hidas prosessi ja tulos on ehkä helppo ymmärtää väärin. Uskonpuhdistuksen jälkeen tapettiin ihmisiä läjäpäin riideltäessä uhrin merkityksestä – onko ehtoollisviini Kristuksen verta, vai edustaako se vain sitä kuvaannollisesti. Tämä transsubstantaatio  oli kova juttu ja kuulostaa höperöltä vain niistä, jotka nukkuivat rippikoulussa. 

Ihmettelijä ei ymmärrä paljon tieteestä eikä taiteesta. Representaatioeli esittävyys on synkeän läpitunkematon ongelma. Joka tätä epäilee, siirtäköön anopin kuvan vessaan, kun anoppi on tulossa kylään. Useimmissa meissä on tieto, että kuva jollain tavalla on yhteydessä kohteeseensa eli representaatio ei ole pelkkä mekaaninen kuva. Eikä figuriini ole vain lihava nainen.

Hiki

Jopa näyttämömiehet kiipesivät vilkaisemaan katonrajasta, kun Glenn Gould soitti. Hänen käpertynyt ja hauras olemuksensa oli harhaa. Hän oli voimamies. Mutta jopa Bachin Goldberg-muunnelmissa ensimmäisen lyhyen jakson, Arian jälkeen, hän oli hiessä paita märkänä, laikut frakin kainaloissa.

Gould on kuollut ja kuopattu. Hän esiintyy kahdesta syystä tässä. Itse hiukan kyllästyin häneen noin 1985, jolloin hän oli ollut kuolleena pari vuotta. Hän kuoli aivohalvaukseen kohta täytettyään 50 vuotta mutta ehti olla maailman ehkä tunnetuin nuori pianisti, koska juuri Bachin Goldbergeja pidettiin sensaationa. Hänellä oli vastustusta, koska hän poikkesi jokseenkin kaikesta siitä, mitä pidettiin vakiintuneesti oikeana Bachia soitettaessa. Aika yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei klavikordille tai cembalolle sävellettyä barokkimusiikkia pidä soittaa ainakaan konsertissa pianolla. Ja Gouldin tulkintoja, kosketusta ja tempoja pidettiin aivan liian kummallisina.

Nyt kirjoitan vain mainitakseni, että oman sukupoveni puhki kuuntelemista levyistä alkaa olla myynnissä uudelleen masteroituja versioita, jotka kuulostavat uudenlaisilta. Gould siis lopetti esiintymisen varsin nuorena, koska ei pitänyt yleisöstä, ja keskittyi levyihin. Hänellä oli kotonaan studio. Haastattelujakaan hän ei juuri antanut, mutta hänen mielipiteittensä kummallisuus tiedettiin. Hänelle muun muassa Mozart ja Haydn olivat mielenkiinnottomia, mutta toisaalta hän levytti jopa Skrjabinia ja ainakin kaksi Sibeliuksen hämmästyttävää pianokappaletta. Ja Beethovenin pianosonaatteja, yllättäen.

Gouldin saisi unohtaa lopullisesti päästään vialla olleena muusikkona, mutta nyt kun käytettävissä on esimerkiksi Murray Perahian piano-Bach, on kyllä aivan selvää, että Gould oli oikeassa. Lisäksi monet Bachin pikkutyttöjen harjoituskappaleet ovat osoittautuneet suurenmoisiksi mestariteoksiksi. Itse olen kuunnellut nämä ajat etenkin nimenomaan harjoituksiksi sävellettyä Das Wohl-Temperierte Klavieria (I-II), tosin useimmiten Svjatoslav Richterin levyiltä. Mutta Bachia voi soittaa miten tahansa, kunhan soittaa hyvin.

Tässä kirjoituksessa ei siis ole lainkaan kysymys Bachista eikä Gouldista. Sydämeni vuota verta, kun ajattelen, miten suuri määrä loisteliasta työtä on yleisön tietämättömissä. Syy on yleisön, kirjankustantajien ja hyvin perustellun kulttuurin nopean katoamisen verkkomaailmasta.

Itse en ollut koskaan kuullutkaan kirjailija Thomas Bernhardista, kun luin kotijumalani kirjailija W.G. Sebaldin maininnan, että hänestä Bernhard oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista saksalaisella kielialueella, Euroopassa ja ehkä kaikkialla. Kuten lukija tietää, Suomessa hyvin tunnettu ja edustavasti suomennettu Sebald olisi varmasti saanut Nobelin, ellei olisi kuollut autokolarissa kesken kaiken. Hän oli syntynyt samana vuonna kuin minä eli 1944, ja teki tosissaan töitä Saksan synkän menneisyyden kanssa, muun muassa asumalla enimmäkseen Englannissa.

Bernhardilta, josta en siis ollut koskaan kuullutkaan, eikä kukaan muukaan, on ilmestynyt suomeksi noin kymmenen teosta. Ne olivat kaikki Kirkkonummen kirjastossa. Ehkä olin enimmäkseen Lurra Editiionsin eli Rinnekankaan puolisoiden kustantamien kirjojen ensimmäinen lainaaja. Ihastuin ikihyväksi hänen – kaikki mahdolliset palkinnot saaneen mestarin - (kuoli 1989) julkaisemaan niteeseen julkisia kiitospuheita palkintojensa johdosta pidetyissä juhlatilaisuuksissa. Hän haukkuu myöntäjät ja ministerit suut ja silmät täyteen ja pitää valitsemistaan todisteena Itävallan ja etenkin rumuudestaan kuuluisan kotikaupunkinsa Saltzburgin viheliäisestä kulttuurin ja kauneuden tajun puutteesta. Yksi kirja, ”Haaskio”, kertoo, miten ”minä” ja ”hän” kuulivat G. Gouldin soittavan Horowitzin mestariluokalla Bachia ja hän, kaveri, hänkin valmis kansainvälisen luokan pianovirtuoosi, antoi heti hakata Steinway-flyygelinsä päreiksi, eikä soittanut enää koskaan. Gould nimittikin häntä ”ystävällisesti” Haaskioksi.

Tulivat Euroopasta

Joku kirjoitti ikään kuin ratkaisuna, että nytkin ihmisiä voi lajitella sen mukaan, ovatko he Euroopasta, Afrikasta vai Aasiasta.

Jos hän tarkoitti matkustajien asuin- tai syntymäpaikkoja, ajatus on selvä. Jos hän tavoitteli laajempaa näkemystä, ajatus on epäselvä.

Ketkä ovat peräisin Euroopasta?

Juuri nyt (Nature, 7/2018) luulöytöjen DNA viittaa siihen, että lajimme ensmmäiset tulokkaat n. 48 000 vuotta sitten tulivat Afrikasta, kukaties nykyisen Etiopian vaiheilta, ja vaelsivat Välimeren itärantaa, jota pidetään nykyisin Aasiana. Toinen mahdollinen reitti on nykyiselle Venäjälle ja siitä länteen.

Euroopassa oli jääkausi ja lajiamme vastassa oli Neanderthalin ihmisiä. 

Nykyisestä Kiinasta löytyy yhä vanhempia ihmisen jäänteitä. ”Alkukoti” eli kymenien tai satojen tuhansien vuosien jakso, jolloin ainakin luustomme kehittyi periaatteessa nykyiselleen, on selvästi Afrikassa, vaikka Olduvain laakso on sivuutettu moneen kertaan.

Viimeksi kuluneet viisi tai kymmenen vuotta ovat mullistaneet ajoituksia perinpohjaisesti. Luonnontieteellisesti parhaan tiedon mukaan oikeat ajoitusmenetelmät ovat osoittaneet kovin monia varmaksi luultuja ”tosiasioita” virheellisiksi.

Valitettavasti pahoja heittoja ilmenee pronssikaudelle tai jopa rautakauden alkuun eli runsaan kolmen tuhannen vuoden päähän. 

Kirjoitin itse äskettäin, ettei puukko eli yksiteräinen veitsi ole suomalainen keksintö. Sen historia on vanhempi kuin kansallismuseossa luulisi. Juuri nyt tiedän, että ainakin nahan ja turkisten käsittelyyn on tarvittu sellainen kapine. Vanhimmat löydetyt ovat 60 000 vuoden ikäisiä, ja niissä on ollut varrellisiakin. Jollain tavoilla sorruin esimerkiksi kirjassani puukoista ajattelemaan liiaksi puun käsittelemistä eli veistämistä. Ennen metalleja kivi oli hyvä materiaali, terävät sirpaleet, ja etenkin hyvin terävä obsidiaani. 

Vanhimmat esimerkit kirjoittamisesta ovat ehkä Euroopasta, ehkä Lähi-Idästä, ehkä Kiinasta. Kirjoittamista paljon vanhempi luolamaalausten tekemisen taito tunnetaan Euroopasta, mutta myös eteläisimmästä Afrikasta.

Tämä kivistä kirjoittaminen tuntuu vähän puisevalta. Opetus muinaistieteeseen tukeutumisesta on silti selvä: joka reippaimmin tukeutuu, saattaa olla pahoin tietämätön.

Ystäväni Harald Haarmann on selvitellyt etenkin kirjoitusta ikänsä, nimenmaan tutkijana. Niinpä kirjoitan tähän – nyt maallikkona – oman päähänpistoni. Kun se ei ainakaan ole totta, että foinikialaiset tai kuningas Kroisos olisivat keksineet rahan – entä jos sata vuotta ihmetellyt pienet, lähes aina alastonta naista esittävät veistokset ja riipukset ””Venukset”) olivatkin varhaisin rahan muoto eivätkä kulttiesineitä? Viesti oli selvä ja ajatus vaihdon välineestä ja arvon mitasta tuntuu sopivat. Luotan siihen, että Harald on toista mieltä. 

En oikein tiedä

Jutun kuva on osoitteesta Pohjois-Esplanadi 3, sisätiloista. Miellyin tauluun. Se on tyyliltään epätavallinen eikä esitä suomalaisen virkamiehen sielunmaisemaa.

Kirjoittajan pitäisi aina antaa lukijalle tilaisuus hermostua ja harmistua. Ei lukija lue, ellei hän voi tuntea älyllistä tai muuta henkistä ylemmyyttä kirjoittajaan verrattuna. Juuri siksi tenttiin tai kokeeseen lukeminen on sein niin katkeraa. Oikein mieluisaa on lukea sellaista, missä kirjoittaja paljastuu itserakkaaksi hölmöksi. Eikä aineisto lopu.

Näillä ja muilla perusteilla, huomioon ottaen ja siihen nähden, kehaisen pojanpoikaa, joka sitten pääsi Helsingin oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Pääsykokeessa hyväksyttyjen määrä oli reilusti alle 10 prosenttia.

Oikeustieteellinen on tällä hetkellä arvossaan, ehkä vähän epärealistisen korkeassa. Vain osa opiskelijoista on siellä pitkän pennin toivossa. Opetus on parantunut kovasti. Katsoin suu auki erään videon, joka on tehty opiskelijoille.   

Jos mennään historian takaisiin aikoihin eli omaan opiskeluaikaani, ainakin laudatur-tentissä periaate oli selvä. Ikään kuin opiskelija olisi pantu luovuttamaan litra verta ja juoksemaan heti sen jälkeen kilpaa sadan kymmenen metrin aidat. Muistan esimerkiksi sen Arnholmin viisiosaisen ja norjankielisen yksityisoikeuden yleisesityksen, joka tosin on oikein hyvä.

Tästä jurismiin nyt tarttuvasta lapsenlapsesta tulee siis lakimies neljännessä alenevassa polvessa. Se on paljon? Juristidynastiat ovat yleensä olleet ruotsinkielistä herrasväkeä, sellaista kuin Wrede tai Palmén. 

Lakimieskoulutus oli Suomessa kauan väline kissanpäiville pääsemiseen, yleinen virkatutkinto. Saksalainen perinne oli poliittisten päämäärien naamioiminen oikeudellisiksi ja uusien päähänpistojen valehteleminen roomalaisiksi.

Juridiikka ei koska niinkään oikeustiloja kuin oikeustilan muutoksia. Demokratiakaan ei ole mikään nimenomainen hallitustapa, vaan järjestely, jossa hallitsijan (presidentin, hallituksen) vaihtamistapa on etukäteen määritelty. Mitä tai kuka tulee Putinin jälkeen, sitä kukaan ei tiedä. Miten Merkelin seuraaja valitaan, sen tietävät kaikki. ’Oikeusvaltio’ ei tarkoita ihannetta, vaan menettelytapojen kokonaisuutta. Vallan kolmijako on osa sitä.

Tuomioistuin vastaa kysymykseen, onko tämä nakkimakkara – oikeudessa näytetty, suojattu teos tai patentilla turvattavissa. Tuomioistuin ei vastaa kysymykseen, onko nakkimakkara teos. Se kysymys vastauksineen on lainsäätäjän eli eduskunnan asia.  

Omistusoikeus on poliittinen käsite. Omistajanvaihdos on oikeudellinen käsite, ja usein vaikea. Miten on päädytty siihen, että joku omistaa maan eli maapohjan ja joku toinen, sivullinen saa siihen kaivosoikeuden? Kuka omistaa kosken? - Kemijoen koskitilat olivat ja ovat lainmukaisia, mutta kyllä niihin liittyy turhan paljon ”mielenkiintoisia” ilmiöitä.

Oikeushistoriaa ovat meillä tutkineet useimmiten ihmiset, jotka eivät ole olleet mukana lainkäytössä. Sääli, kun meillä on muutettu yhteiskuntaa rajusti juuri tuomioistuimissa, etenkin alioikeuksissa.

Korkea laki ja oikeus

Kuten kuvasta näkyy, olen hengissä. Alkukesän sairaalakäynnin syy oli kammiovärinä ja -lepatus. Lähiviikkoina saan lisää tietoa asiasta. Työssä ollessani olin terveen kirjoissa, mutta en kyllä koskaan saanut henkivakuutusta ilman sydänperäisten kuolinsyiden pois sulkemista.

Ehkä kiinnostuneille tahoille: kotosalla ei ilmene vaivoja, mutta jos reippailen niin että syke nousee yli sadan, kuten pitäisi, sepä ei sitten laskekaan, ainakaan moneen tuntiin.

Sain selville, miksi monet vanhat ihmiset ovat jotenkin hölmön oloisia. Esimerkiksi blogin kirjoittaminen ei maistu eikä suju, jos verenpaine on sinnikkäästi kahdensadan paikkeilla.

Pitkin päivää on toisaikainen olo, jos herää yöllä siihen, että sydän käy niin kuin lapsuusvuosilta muistamani Sauli-nimisen maalarin tai Orvo-nimisen räätälin kävely. Ei voi verratakaan Pikku-somppiin, josta sanottiin, että hänellä oli aina niin kova kiire, ettei ehtinyt hypätä polkupyöränsä satulaan, vaan juoksi pyörän vierellä kirkolle asti, salkku pyörän sarvessa ja mappi jopparilla. (Viimeksi mainittu polkupyörän ruumiinosa muuten on kilpailevilla kielialueilla tarakka.)

Nyt todella tuntuu helpommalta, ja kirjoittaminen on palannut.

Snyderin kirja ja Putin osoittautuivat heti tarpeellisiksi aiheiksi.

Trumpin hyvä ystävä Putin sanoo nyt selvästi, että Krim kuuluu Venäjään eikä asiasta keskustella. Vähän aikaa sitten hän sanoi, että he eli siis venäläiset, järjestivät Krimillä vapaat vaalit, ja tulos oli selvä. Sitä ennen hän sanoi, että krimiläiset ilmaisivat vaaleissa tahtonsa, omasta aloitteestaan siis. Hän oli hyvin kovana siitä, että Venäjä ei käy sotaa Itä-Ukrainassa eikä siitä ole tietoa, ketä ovat ”pienet vihreät miehet”, joita sinne tulee sotimaan Venäjältä.

Tulkintani on, että Venäjä on valloittanut ja liittänyt itseensä toisen valtion, siis Ukrainan, alueita. Tätä on pidetty lännessä oikeudettomana tekona, ja siitä on määrätty taloudellisia pakotteita.

Olen tulkinnasta samaa mieltä.

Lisäksi mainitsen, että lehdestä lukemani perusteella pidän oikeudellisesti hyvin todennäköisenä, että Venäjä osallistui aktiivisesti hollantilaisen matkustajakoneen ampumiseen alas ohjuksella, jolloin yli 200 siviiliä sai surmansa.

Mikä on seuraava paha teko, sen aika näyttää. Venäjän olot eivät kuulu minulle. Jos ongelmia on, ne ovat lähinnä venäläisten omia ongelmia.

Yhdysvallat on eri asia. Siitä tiedän jotain ja olen sekä käynyt että asunut siellä.

Tuntemattomasta syystä mieleeni tulee J. Dickeyn romaaniin perustuva elokuva ”Syvä joki” (”Deliverance”). Romaani oli parempi kuin elokuva, joka sekään ei ollut huono. Minulle se on eräänlainen läpileikkaus. Jousiammuntaakin tuli harrastetuksi nuorempana, mutta melonta on valitettavasti jäänyt vieraaksi.

Hirvikissa

Minulla on jopa valokuva. Hirvikissa karkotti kaksi hirveä naapurin omenapuulta. Kissakin on naapurin, toisen. Portaat ovat omani.

Luen eilen mainitsemaani Snyderin kirjaa eteenpäin. 

Koska tämä blogi on edelleenkin Kemppisen kansakoulu, mainitsen taas kolmesta seikasta, jotka ovat aina vaikeita. ”Historialla ei ole merkitystä.”

Mittaamme yleisesti tärkeänä pitämillämme mitoilla: hengissä pysyminen, perustarpeiden tyydyttäminen, uskallus olla ihminen.

Koska nykyhetki ja menneisyys ovat samaa asiaa ja tulevaisuus taas haarautuva, historian merkitys on suuri. Jo tapahtuneen perusteella arvioimme, saammeko huomenna ruokaa tai yrittääkö joku ampua meidät kiikarikiväärillä lähiviikkojen aikana.

Toiseksi: kouluissa ja yliopitoissa annetun historian opetuksen järkyttävä virhe on, että se on kansallista. Parhaassakin tapauksessa jokainen maa on itselleen poikkeus säännöstä. Mikä on sääntö, jos kaikki tapaukset ovat poikkeuksia?

Snyder on oikeassa kirjoittaessaan, että etenkin populistit ja brexit-puoltajat saarnaavat Britannian ja Ranskan paluuta kansallisvaltioiksi ja viittailevat epämääräisesti 1930-luvun suuntaan. Saarnaajat eivät itse tiedä tai opettavat tietoisesti väärin. Englanti, saati sitten Iso-Britania, ja Ranska eivät ole olleet kansallisvaltioita oikeastaan koskaan. Euroopassa ei taida olla nyt muita kansallisvaltioita kuin Suomi. Mahdollisesti Norja. Britannia ja Ranska olivat imperiumeja, joiden kulttuureissa ei voinut käännähtääkään kolahtamatta siirtomaihin. Sotien jälkeen Euroopan Unioni – aluksi Euroopan hiili- ja teräsliitto – oli viimeinen keino pelastaa nuo kansantaloudet konkurssilta. Ikuinen ihme, että se saatiin aikaan. 

Suomessakaan sellaisia ihmisiä kuin minä ei pidetty suomalaisina 1940-luvulla. Kirjoitin ”kuin”, koska en tarkoita itseäni ja sukuani. Juttelin vain ystäväni kanssa, jonka isä oli syntynyt Inkerinmaan Toksovassa kuten isoisäni. Itse muistan, että Laatokan Karjalan evakkoja ryssiteltiin aika avoimesti sotien jälkeen.

Mitä Timo Soini sanoo siitä, että Veikko Vennamo oli maahanmuuttaja? Fennanderit olivat Laatokan rannasta.

Kolmas Snyderin aiheuttama tunnontuska on viimeksi eletyn historian hatara muistaminen. Selvittäessään, miten Venäjä päätyi Ukrainan selkkauksen jälkeen hajottamaan EU:ta etenkin rahoittamalla sen kimpussa olevia populisteja ja viimeksi Trumpia, Snyder latelee Putinin ja Lavrovin kirjoituksia ja lausuntoja, jotka ovat jotenkin tippuneet mielestä, vaikka niistä ei ole viittä tai kymmentä vuotta.

Pidän uskottavana Snyderin johtopäätöstä, että Putinin Venäjän tietoinen tarkoitus on kylvää sekasortoa ”kilpailijamaissa” eli  EU:ssa ja USA:ssa.

Olenko itse Putinin agentti? Joudun miettimään tätä ikävää asiaa rehellisesti. Olen nyt pari viikkoa keskittynyt EU:n ja EN:n perussopimuksiin ja etenkin tietosuoja-asetukseen. Viimeksi mainittu on niin sekava, suurin osin niin turha, käytännössä mahdoton soveltaa ja niin suuresti elinkeinoelämän vastainen, että omantunnonkysymykseni on, ovatko kaltaiseni tekijänoikeuden ja yksityisyyden puolesta elämänsä toimineet päätyneet edistämään vieraan valtion vihamielistä politiikkaa? 

En ole ennen

En ole ennen nähnyt vastaavaa. Historian professori Timothy Snyder oli Tony Judtin rinnalla uudella tavalla painotetun tutkimuksen suuria nimiä. Niille jotka eivät ole vielä lukeneet – Snyderiä on myös suomeksi.

Ote ja sävy tuo mieleen Markku Kuisman meillä. Yksi tiivistelmä voisi olla, etteivät moraaliset tekijät ole tutkijalle yhdentekeviä. Niistä voi ja pitää kirjoittaa, osoittaa niiden yhteydet ja perustella.

Snyder – ”The Road to Unfreedom: Russia Europe, America” ilmestyi tämän vuoden huhtikuussa ja sisältää kuvauksen ja perustelun siihen, mitä tapahtui Helsingissä nyt, pari päivää sitten.

Hän käy läpi taustan ja perustelee Putinin omien puheiden lainauksilla, mitä perua on itsevaltainen valtiojärjestelmä eli siis Venäjän federaatio ja miksi keskeinen ajatus on vastustaa kaikkea länsimaista, pyhää, pohjaltaan kristillistä, viatonta ja neitseellistä Venäjää uhkaavana.

Snyder nimittää Venäjn järjestelmää fasistiseksi tai fasistoidiseksi. Ajatusrakenteen isä Ivan Iljin tähdensi ihmisten epätasa-arvoa, joka toki loi ylemmille myös velvollisuuksia. Suuren henkilökohtaisen omaisuuden hankkiminen oli siten hyvä asia, ja myös laillisuus määriteltiin uudestaan.

Tämä filosofia oli varsin laajasti unohdettu, mutta ensin taiteilijat, kuten Nikita Mihalkov ja Aleksander Solzhenitsyn myöhäisessä tuotannossaan  saapuivat samoille urille, 1965 kuolleen filosofin ruumis hankittiin lännestä kotiin Venäjälle ja teokset julkaistiin uudestaan. Snyderin mukaan Kreml eli Putin itse ryhtyi levittämään näitä teoksia ahkerasti maan hallintoon.

Snyderin mukaan yli kymmenen vuotta Venäjän politiikan keskeinen pyrkimys on ollut lyödä säröjä Eurooppaan, etenkin Euroopan Unioniin, ja nimenomaan Yhdysvaltoihin.

Venäjän sanotaan olevan johtava veroparatiisi ja maailmanlaajuisen rahanpesun keskus. Donald Trumpia kannatetaan lämpimästi, koska myös rahalliset syyt vaativat sitä.

Snyderin lukija tulee ajatelleeksi, että tyypillisesti hämmästyttävän myönteisiä lausuntoja esitetään usein henkilöistä, joilla on velkaa rahaa, varsinkin jos velat ovat menossa perintään.

Uutistulvan  keskeltäkään ei oikein saa selvää, miten menestyksellinen grynderi Trump itse asiassa on ollut ja miksi hän itse kieltäytyy julkistamasta faktoja tuloistaan ja veroistaan. Sekin käy mielessä, että Trumpin kahdenkeskeinen keskustelu Putinin kanssa on kansainvälisissä suhteissa hyvin epätavallista. Siis miksi?

Putinin toimintamalli on hämärtää tosiasian ja mielipiteen eroa ja viljellä vihjauksia. ”Fake news” eli valeuutinen oli Venäjän Ukrainaa vastaan käyttöön ottama keino jo ennen Trumpin aikaa. Asiantuntijan sivuuttaminen on kovin tuttua juuri Venäjältä. Yhdysvalloissa ollaan nyt sellaisessa vaiheessa, että jos asiantuntijan johtopäätös ei miellytä, se sivuutetaan.

En sano, että uskokaa Snyderiä. Sanon että hänen tulkintansa tukeutuu pitkiin oleskeluihin Venäjällä ja erittäin laajaan slaavilaistenkin kielten taitoon sekä alkuperäislähteiden käyttöön. Arvio on lukijan.