On ilmestynyt kirja

Myös tämän blogin yhteydessä jotkut kommentoijat ovat ilmoittaneet, että heillä on parempaakin tekemistä kuin lukea Anhavan kirjoituksia. Ilmoitus voi olla tosi. Jollakin on esimerkiksi tarve löytää ylös kellarista. Minulla ei ole.

Syytteiden tekaiseminen on, kuten myös muutama päivä sitten ilmestyneestä uutuudesta ”Siperia opettaa” käy ilmi, on ammattimiesten tehtävä, jonka Stalin kehitteli ja Yagoda viimeisteli. Toimijoita sanottiin myös lakimiehiksi, mutta tuomioistuimissa tuomio rangaistuksineen luettiin usein ensin ja prokuraattorin suulla syyte sitten.

Liityn kollegoihin ja totean isä- ja poika-Anhavan samanveroisiksi kansanvihollisiksi, joiden erikoinen taipumus on nuorison turmeleminen. Heidän veroisiaan esseistejä ei ole näkynyt 50 vuoteen. Vähissä sellaiset ovat muissakin maissa.

Esseisti on kellariloukon mies. Verrattuna muuhun pienproosaan essee erottuu sillä, että kirjoittaja ei välttämättä sano, mitä tarkoittaa, eikä tarkoita, mitä sanoo. Tämä on kieltämättä myös kirjallisuuden määritelmä.

Edes koulu ja yliopisto, edes kirjallisuuden opinnot ei aina poista erehdystä. Kirjallisuus ei ole koodattua kieltä eli turhanaikaista kuuropiilosilla olemista. Kirjallisuudella vain sanotaan sellaista, mikä ei ole sanottavissa.

Fraasi on tässä tosi: kirjallisuus on sitä kirjoitusta, joka säilyy uutisena myös huomenna, ensi vuonna ja sata vuotta.

Anhavan esseekokoelmassa on kaksi tavattoman isoa asiaa, jotka kerrassaan määräävät ympäristön ymmärtämistä. Lukija huojentuu luettuaan nyt tästä monia asioita ja esimerkkejä Solzhenitsynistä ja etenkin ”Vankileirien saaristosta”. Ihmisten maailmassa etenkin jälkimmäinen on fyysisesti ja henkisesti käytännössä ylivoimainen useimmille. Sellaiseksi se on kirjoitettukin.

Anhava otti venäjänkielen ja kirjallisuuden asiakseen 70-luvulla. Olin kuulevinani nuoruuden nokkavuutta: opinnot eivät ole tarpeen, koska hän kuitenkin ylittää opettajansa. En koskaan ehtinyt sanoa, että juuri tuo on opintojen tarkoitus. Asialla ei ole väliä, koska lopputulos on selvä. On meillä muitakin hyviä alan tuntijoita, mutta ei muita, jotka olisivat tätä luokkaa, ja ero korostuu, kun harjoittaa esimerkiksi englanninkielistä alan kirjallisuutta – jopa arvovaltaiset tahot julkaisevat niin paljon höpönpöpöä, että sen kanssa on ihmeessä.

Tämän kirjan arvokkain osa on venäläisen Varlam Šalamovin nostamiinen uudelleen esiin. ”Kolyman kertomukset” saavat jopa Solzhenitsynin tuntumaan hyväntahtoiselta hyrinältä.

Mistä saisin tuon kirjan? Se on suomennettu 1990-luvulla. Verkon mukaan maassa on yksi kappale, jota ei lainata yleisölle. Antikvariaattien listoilla sitä ei näe.

Martti – olenko tullut maininneeksi, että isäni täti Hilda selvisi Kolymasta (joka on maapallon kauhein paikka) viiden vuoden pakkotyöajasta rikoksenaan suomalaisuus? Hallussani on kirjelappu, joka on saatu käsittämättömin tavoin sieltä Koillis-Siperiasta Suomeen. Isäni isoäiti Katri, jonka olen tavannut, selvisi karkotuksella vain Vorkutaan. Anhava antaa ymmärtää, että myös Putinin Venäjä on suurta Siperiaa, johon lisään lukijana, että kuten muukin maailma [jatkuu…]