Pullo pyöri

Sain vesissä suin ja mehumielin odottamani historiat, Aleksi Mainion Erkon kylmä sota; Helsingin Sanomat sodan varjossa, ja Niklas Jensen-Eriksenin ja Elina Kuorelahden Suuri affääri; Helsingin Sanomien yrityshistoria 1889-2016.

Molemmissa kirjoissa on omistus ja toisessa säätiön yliasiamiehen käyntikortti. Tämä on sitä isoa tutkimusta, jota Markku Kuisma veti, kunnes taudinkohtaus tahdisti. Jensen-Eriksen on Helsingin yliopiston Casimir Ehrnrooth professori. Hän oli jo ennen nimitystään keskittynyt liiketoiminnan historiaan ja merkittäviin liikemiehiin. Juuri tuo on ollut taloushistorian suuri puute, etenkin kun kuvassa ovat mukana kartellit, joista hän tietää hyvin paljon.

Niklas on professori ja suoraan sanoen sellaiselta taustalta, joka miellyttää minua aivan erikoisen paljon. Ja Suomen vaurastumista on vaikea ymmärtää käsittämättä, miten varhaisessa vaiheessa metsäteollisuuden ostokartellit alkoivat toimia. Herrat päättivät, mitä puusta enintään maksetaan. Ja rinnalla oli erittäin hyvin toimiva, erittäin suomalainen järjestelmä, nimeltään ”hankinta”. Puut maksettiin kaadettuina ja usein uittorantaan ajettuina. Se ei tietenkään estänyt laajaa savottakurjuutta, koska puutavarayhtiöt omistivat loputtomasti metsiä.

Aro Teronen ja Jouko Vuolle ovat pyörittäneet kauan radiossa sarjaa ”Kiveen hakatut”, josta on julkaistu useita kirjoja. Puhe on näistä metsässä ja pelloilla raataneista, joista tuli eräistä huippu-urheilijoita. Muistelen, että olympiatason juoksijoistamme vain Gunnar Höckert oli ylioppilas, tosin sukua huutokauppa-alaa hallinneelle Mikko H:lle..

Vielä Veikko Hakulinen, Evon metsäkoulun käynyt Waldenin suosikki, käytti halonhakkuuta voimaharjoitteluun ja oli siinäkin niin itsepintainen ja yksivakainen, että jos häntä pyysi tekemään klapeja, hän palasi kahdeksan tuntia myöhemmin halottuaan ja pätkittyään kaiken, mitä liiteristä löytyi, varmaan ovenkin.

Näitä urheilukirjoja voi vain ihastella, sillä urheilutoimittajien perinteistä helskyttelyä on huomattavasti karsittu ja mukaan on tuotu mielenkiintoista asiatietoa. Nyt vasta sain tietää, miksi Pekka Tiilikaisen nenä oli sellainen, kuin ylisuuri puutarhamansikka. Taudin nimikin mainitaan. Mutta sairaus se oli eikä johtunut viinasta, vaikka ei Tiilikainen sitäkään hylkinyt.

Sitä vastoin nämä kirjoittajat sivuuttavat ehkä muissa kirjoissa jo selvitetyt yhteensattumat. Pekka Tiilikainen ja myöhempi ministeri Väinö Leskinen olivat samaan aikaan kilpauimareita ja ottivat kovasti yhteen pitkillä matkoilla. Jokin matka uitiin SM-tasolla Mustikkamaan ympäri avovedessä. Uimahalleja oli Suomessa ennen sotia yhteensä yksi.

Sekin jää sukulaisten kertoman varaan, että Joensuussa olisi kerran palkittu 100 metrin juoksussa Kukkonen, Kekkonen ja Kokkonen. Keskimmäinen oli Urho, ensimmäinen myöhempi Kiteen kihlakunnantuomari.

Kirjat tekee nautittavaksi ”sopimaton” juoruilu. Kaikki maalta olevat ikätoverini tietävät, että esimerkiksi pesäpallo oli sopiva veruke livahtaa kotoa ja että juoksuharjoittelussa muutkin kuin Haanpää juoksivat terävästi tikaten halkopinon taakse nauttimaan virvoketta.

Mutta nämä toimittajat sanovat ensin, että juttu ei missään tapauksessa pidä paikkaansa, koska asianomaiset olivat kunnioitettua ja nuhteetonta väkeä, peltiseppiä, kun näet väitetään, että Puijon mäenlaskussa tornista tuli ensin kilisten jaloviinapullo ja sitten Matti Pietikäinen (maailmanmestari Falunista).