Liian usein minä

Kuvan kirja, jonka sain juuri käsiini, on niin hyvä, että tämän jälkeen monikaan tuskin kehtaa näyttäytyä ulkona, ellei hänellä ole tuota kirjaa kainalossa. En olisi uskaltanut odottaa, että joku saa aikaan tällaista. ”Rahvas” tarkoittaa samaa kuin historiassa yleensä: ne jotka eivät ole aatelisia, pappeja tai kauppaporvareita. Tapa on ollut, että jos tutkimuksen nimi on Suomen kansan tai Ruotsin kansan historia, siinä kerrotaan kaikesta muusta paitsi kansasta.

Nyt on toisin. Immonen on hurjapäisesti lähtenyt sukututkimuksesta esittämällä kaiken löytämänsä ja päättelemänsä tiedon kolmesta suvusta, joista yksi on Kokkolan seudun Sursilleja, toinen Kokemäenjoelta Sastamalan ja tarkemmin Keikyän seudulta, ja kolmas Savosta, Rantasalmelta. Kohde on elinkeinoissa, elämisen keinoissa, uskomuksissa, laillisen esivallan vastustamisessa. Kirjoittaja on osannut ottaa huomioon nuoremmat lukijat, joille jokin voin kirnuaminen tai lapsen liikuttaminen ei kuulu ainakaan omaan kokemuspiiriin.

Suomen tasavallan ja Neuvostoliiton raja muuten meni 1300-luvulla reittiä, jonka näkee kesähuvilamme terassilta eli keskeltä Haukivettä, jossa Linnasaari on luontainen kiintopiste. (Ironian mestareille ja maistereille: tämä oli huono vitsi, joka perustuu usein kertomaani tapaukseen, kun löysin mökkitontiltani muinaishaudan ja ryhdyin valehtelemaan, että siihen oli haudattu esi-isäni. Seudulla näet meloi Lappeen alueen talonpoikia; Kemppiset ovat Hiitolasta, tarkemmin Rautjärven Ilmeeltä, josta oma suora esi-isäni käveli 1836 paikallisen kerjäläistytön kanssa Pietarin seudulle, kun kotona kaikki olivat kuolleet nälkään ja koleraan. Äitini on syntynyt Keikyällä ja hänen isänsä Karkussa.)

Kirja on myös erittäin kauniisti tehty ja halpa. Rientäkää riemurinnoin ostoksille!

Niin sanottu julkinen keskustelu on kovin usein esittäjänsä mainontaa. Välineinä ovat niin sanotut mielipiteet.

Poliittiselta pohjalta kirjoitettiin ja pidettiin puheita aiheesta ”mitä mieltä olen köyhyydestä”. Siro mielipide oli ennen, että köyhyys aiheutui Yhdysvaltojen ja kotimaisten kapitalistien harjoittamasta riistosta.

Erinomaisista blogin kommentoijista eräs osoitti eilen kultakimpaleen. Niin sanottu kansankirjallisuus on jokseenkin johdonmukaisesti torjuttu kaiken tutkimuksen kohteista. Kirjallisuudentutkimukselle se on liian kansanomaista (huonoa) ja historialle liian vähän kansanomaista (henkilökohtaista).

Kommentoija mainitsi Pietari Päivärinnan ja Kauppis-Heikin. Lisäisin hiukan myöhäisemmän menestyskirjailijan, Väinö Katajan (1867-1914). Kun tein Lapin antologiaani, kaivoin esiin lähteitä ja käsitin, että esimerkiksi Walleniuksen Lappi on osittain jäljitelty vanhoista omakustanteista ja että jopa Paulaharjulla on ollut innoittajansa. Heikki Meriläinen (1847-1939) oli muun muassa Kalle Päätalon hänen itsensä korostama esikuva.

Varoitan lukijoita: tuo vanha kirjallisuus tukeutuu aikansa tottumuksiin, joihin kuuluu esimerkiksi enemmän tai vähemmän keinotekoisesti rakennettu onnellinen loppu. Mutta en osaa olla hämmästymättä yksityiskohtien yhtäpitävyyttä löytämieni 1800-luvun lopun brittien matkakirjojen kanssa.

Naisen historia muuten löytyy juuri kansankirjailijoiden tuotannosta. Nyt muotiin tullut DNA-tutkimus saa nimet ja kasvot.