Ajattelin mainita puukoista. Sitten mietin, että jos ne
pahastuvat. Lehden mukaan on luvassa jokin näyttely. Kuvassa oli mestarituotetta
markkeeraamassa harvinaisen ruma puukko, jopa kauhavalaiseksi mainittu (Juho
Lammin tilauksesta hevosraipan nupin mukaan väkertämä ja siten käyttökelvoton
hevosenpääpuukko istutettuna lähinnä Kerästen kainuulaisen Tommipuukon mieleen
tuovaan tuppeen.)
On ollut puhetta, että tekisimme jonkin uuden laitoksen
vanhasta Puukot-kirjastani, kun siitä tuli alkujaankin niin huono. Olemassa
olevat isot puukkokirjat ovat erittäin isoja ja vaikeasti käsiteltäviä.
Kuva-aineisto on aika hyvin Kansallismuseossa ja kohtalaisesti verkkopaikassa
//finna.fi
Minulla on kyllä jokin määrä parempia. Tässäkin blogissa on
ollut esillä Pekanpään puukko, jollaisen voi onnistua jopa ostamaan. Laatikossa
on puukkomestari Antti Rannanjärven Härmän puukko ja J.K. Lammilta sain
aikoinani hänen itse tekemänsä keisarin juhlapuukon, siis sen runsain
hopeakoristein varustetun.
Lammin Kusti asui Kettulassa siinä vieressä, missä
isoisälläni oli heinämaita. Voi olla että sieltä tuli jokin kimmoke, mutta
Lammin yli 90-vuotiaana lähettämä kirje lämmittää mieltä kansioon talletettuna.
Hauskaa, miten mestarikäsityöläisellä oli kokeneen kirjurin horjahtamaton käsiala.
Tosiasiassa olin miettinyt sarjakuvaa Matti Mainio ja Jussi
Juonio, joka lienee Mikki Hiiren jälkeen pisimpään ilmestynyt sarja. Se alkoi
1908 ja loppui viimein noin 1975. Siitä tehtiin piirrettyjä elokuvia, kun
Disney kulki vielä polvi housuissa, 1911, ja niitä oli paljon. Elävillä
näyttelijöillä toteutettuja jaksoja oli vuodesta 1911.
Tämä antoi aiheen selvitellä, onko sarjakuvien historiasta
julkaistu mitään merkittävämpää viime vuosikymmeninä. Kaukoranta – Kemppinen 2.
Painos ilmestyi 1981 ja ensimmäinen kymmenen vuotta sitä ennen, myös kansainvälisesti
aika erikoisena ajatuksena.
Vastaus näyttää selvältä. Jopa nostalgia-sarjakuva on
kadonnut. Uusimmat kirjat, jotka täytynee hankkia, tuntuvat nojautuvan
tukevasti vanhaan tutkimukseen. Ellette usko, että kirjaston sanomalehtien ja
(Amerikassa) sarjakuvalehtien penkominen on pölyistä puuhaa, kysykää Heikki Kaukorannalta.
Tavalla tai toisella elokuva ja televisio ovat syöneet sen
mieluisuuden ja meluisuuden, jota sarjakuva joskus edusti. Jopa Tähtien sota –sarja
muistuttaa mielestäni häiritsevästi vanhoja hienoja sarjakuvia (Flash Gordon
jne.). Ellen erehdy, Spielberg on tunnustanut velkansa Disneyn Carl Barksin
kuvakerronnalle.
Matti Mainio oli alkujaan vedonlyöntifriikki San Fanciscosta
ja Jussi Juonio (Jeff) oli mielisairaalasta oin lupinsa poistunut hoidokki,
joka luuli olevansa nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestari.
Kun monesta tunnettu moguli Hearst (eli Citizen Kane) oli
konsolidoinut sarjakuva ja pilapiirrokset King Features –syndikaatiin, mainiot
juoniot muuttuivat säyseäksi perhesarjaksi, mutta niin niitä vain luettiin
Seura-lehden takasivulta, jossa suursuosikki oli tietysti Ratsupoliisi King,
Kanadan poikia punaisine takkeineen.
"Understanding Comics: The Invisible Art is a 1993 non-fiction work of comics by American cartoonist Scott McCloud. It explores formal aspects of comics, the historical development of the medium, its fundamental vocabulary, and various ways in which these elements have been used. It expounds theoretical ideas about comics as an art form and medium of communication.
VastaaPoistaUnderstanding Comics received praise from notable comic and graphic novel authors such as Art Spiegelman, Will Eisner, Alan Moore, Neil Gaiman, and Garry Trudeau (who reviewed the book for the New York Times). Although the book has prompted debate over many of McCloud’s conclusions, its discussions of "iconic" art and the concept of "closure" between panels have become common reference points in discussions of the medium.
The title of Understanding Comics is an homage to Marshall McLuhan's seminal 1964 work Understanding Media."
Kaukoranta - Kemppisen sarjakuvakirja oli minulle suuri innoittaja ja opastaja nuoruudessani 1970-luvulla, joten kiitos siitä näin hieman jälkikäteen bloginpitäjälle. Niihin aikoihin löysin myös ranskankielisen sarjakuvan kiehtovan maailman ja siitä onkin riittänyt suurta iloa läpi vuosikymmenten. Harmillisesti sarjakuvien lukeminen on elämän kaikkien muiden rientojen ohessa jäänyt viime aikoina satunnaisemmaksi, joten en itse oikein osaa arvioida taiteenlajin nykyistä tilaa.
VastaaPoistaSattumalta joulupukki toi lahjaksi Rosellin puukon. Väittävät sitä laadukkaaksi, mutta oma asiantuntemukseni ei riitä sitä arvioimaan.
Puukko on hyvä, kun sillä luonnistuu hyvin ne tarpeet mihin se on tarkoitettu. Veistäminen, nylkeminen, verenöasku. Niistä seinälle tai koristellulle vyölle ripustettavista en niin perusta. Ovat enemmän olleet eteläpohjalaisten juttu, niillä kun on enemmän koreilunhalua.
PoistaVarhaisen sarjakuvan uudelleen julkaisussa on se ongelma että aika iso osa on nykyään painokelvotonta. Vitsit ja hahmot ovat lähes kauttaaltaan rasistisia tai etnisiin vähemmistöihin kohdistuvia - varhaista Mikki Hiirtä myöten (joka ainakin minusta vaikuttaa aika paljon blackface-huumorilta). Hauskaa mutta punastellen luettavaa. Ja sitten se bowdlerisoitu myöhempi tuotanto...
VastaaPoistaKäsillä on rasismin renessanssi, en vielä heittäisi vanhoja sarjiksia uuniin.
PoistaOnneksi talebanit eivät tyytyneet punastelemaan vaan hävittivät moraalittoman taiteen, mikä heidän ulottuvuudellaan sattui olemaan. Nytpä siis sarjakuvaroviot palamaan!
Poistat. Leka-Antti
Mikin ulkonäön taustalla todella on selvästi blackface-kulttuuri, mutta sitä alettiin häivyttää jo 1930-luvulla (voi ajatella esimerkiksi vuoden 1940 Fantasian Mikkiä noidan oppipoikana). Nykyään selvin tämän historian osoittava piirre lienevät Mikin hansikkaat, joita toki on muillakin hahmoilla. Se tosin on huomattava, että varsinaiset kasvot Mikillä ovat aina olleet vaaleat.
PoistaBlackface-hahmoksi Mikkiä ei suoranaisesti kuitenkaan uskoakseni kehitetty, sillä Disneyllä oli jo aiemmin kokemusta eläinhahmoista, joita kehiteltiin tunnetusti Mikin jälkeenkin vielä uusia (oikeastaan tähän päivään asti).
Mikki Hiiren blackface-kontekstiin en usko, mutta on toki kiinnostavaa ja merkittävää, että Mikkiä voi pitää mustana.
PoistaMikki esiintyy blackfacena elokuvassa Mickey's Mellerdrammer. Siinä näytellään Setä Tuomon tupaa talliteatterissa. Mikki esittää sekä Setä Tuomoa että julmasti ahdisteltua Topsy-orjatyttöä. Polle Koninkaulus on Simon Legree, joka potkaisee Tuomoa saappaallaan ja julistaa: "Minä omistan sinut, sielun ja ruumiin!" Mikki saa lausua kuuluisat sanat: "Omistat ehkä ruumiini, mutta sieluni kuuluu Jumalalle". Muistamme, että Mikin sanat lausui alkuaikoina Walt Disney henkilökohtaisesti.
Ihmeellistä kyllä, myös mustat näyttelijät kuten Bert Williams esittivät setä Tuomoa blackfacena.
Mikki Hiiren olemus on suoraa jatkua Osku Kanille (kuvahaku Oswald the Lucky Rabbit todistaa tämän). Disney oli tehnyt Oskusta supermenestyksen, mutta kun hän ei omistanut hahmon oikeuksia, häntä huijattiin pahasti. Sisuuntuneena hän lanseerasi hyvin samanlaisen Mikki Hiiren, jonka Ub Iwerks kehitteli. On jännää, että myös kani oli musta. Syyt olivat varmaankin lähinnä graafiset.
Olen siinä iässä, jossa pidetään läksiäisiä oikeasti.
VastaaPoistaNiissä lahjoitetaan usein puukko - koska en ole Kauko-Idästä.
Siellä ei puukkoja lahjoiteta - niitä käytetään.
Neljä erikoista on joukossa.
Yksi on Outakosken käsityömestarin, Ilmari Laitin tekemä.
Toinen on hiljan kuolleen pellolaisen viimeinen (kaksois)puukko ennen tekijän erkaantumista elävien kirjoista (S.A. Puukko)
Kolmas on Sodankylän Riipin puukon ensimmäinen kappale, viime syksyltä.
Teimme aikanaan rautaa suomalmista 3000 vuotta vanhalla metodilla ja lopuksi taoimme meltauslaisen mestarin opastuksella raudat puukonteriksi, joista hän teki meille puukot.
Mika Waltarin mm sanoittama Suomen Kuvalehden sarjakuva Kieku ja Kaiku ei ole vieläkään löytänyt voittajaansa.
Puukkoja ja puntareita myös vuodellesi 2018!
Jakautuikohan kansa aikoinaan jollakin periaatteella Apu- ja Seura-perheisiin, vai onko minulla muuten vain sellainen luulo?
VastaaPoistaMe oltiin Apu-laisia ja Taika-Jimin ohella siinä oli ainakin Pipsa Pippuri, jonka myötä amerikkalainen elämänmuoto tuli tutuksi. Mummolaamme tuli Seura, joten kesien mittaan opin tuntemaan myös Kingit, Matit ja Jussit.
Avun ja Seuran kamppailu maan suosituimman aikakauslehden asemasta jatkui sitten ainakin 80- ja 90-luvuille, jolloin TV-mainoksissa kisailivat Heikki Kinnunen ja Erkki Liikanen.
PS. Mummolamme puojin vintti oli oikea aarreaitta: siellä oli Avun ja Seuran ja muutaman muun vuosikerrat 30-luvulta lähtien!