Keskustelu jatkuu

Välillä tietoinen tapani kirjoittaa hyvin erilaisista aiheista myös perättäisinä päivinä kostautuu. Kuten eilen.

Siksi lyhyesti kielikuvan takaa. Rangaistusten vertaileminen jopa naapurimaiden kesken on hyvin työlästä ja pohjaltaan epävarmaa. Silti väitän, ettei Ruotsin rangaistustason kuvaaminen Suomea kovemmaksi pidä paikkaansa.

Vaikeuksia syntyy jo siitä, mitkä asiat viedään oikeuteen ja mitä ei. Tavataan sanoa että Ruotsissa lieviä pahoinpitelyjä ei välttämättä edes kirjata, kun taas Suomessa nujakointi nakkikioskilla voi johtaa lakitupaan. Pienkin mukilointi on ilman muuta rangaistava teko, mutta käytännössä poliisi tekee mielestäni oikeita ratkaisuja, jos tekijät ovat tasavahvoja miehiä ja aamuyöstä humalassa, ilmoittavat että ei ole vaatimuksia ja lupaavat poistua kotiin nukkumaan per heti. Polkupyörävarkauksista tai lievästä vahingonteosta tulee käytännössä usein vain merkintä poliisin listaan, ja siinä kaikki.

Esimerkiksi väkivaltaiseksi kääntyneessä joukkotappelussa poliisilla on tärkeämpää tekemistä kuin kerätä henkilötietoja ja tehdä muistiinpanoa. Tärkeämpää on lopettaa väkivalta ja etenkin suojella ihmisiä teoin ja toimin.

Ongelmia aiheuttaa rangaistustuomion ehdollisuus ja tyyppi. Valvottu kotiaresti? Mielestäni se kertoo jotain, että vankimäärä suhteessa väkilukuun on Pohjoismaissa ja Sveitsissä samaa luokkaa. Ongelmia aiheuttaa rikosten tyypittely. Suomessa vieläkin korkatun pullon vieminen juoppoporukassa sen lailliselta omistajalta voi olla ryöstö. Joissakin maissa ryöstö on teko, jossa viedään merkittävää omaisuutta väkivalloin tai esimerkiksi aseella uhaten.

Juristien ja muiden arviot rangaistustasosta vaihtelevat. Itse olen muuttanut kantojani esimerkiksi seksuaalirikoksiin merkittävästi 50 lakimiesvuoteni aikana, ja kallistunut vahvasti miettimään esimerkiksi taloudellisia rikoksia perinteisten eli surullisten mutta auttamattomien perinnerikosten sijaan. Etenkin henkirikoksiin olen kyllästynyt eli en edes seuraa lehtijuttuja niistä. Tuo asenne johtuu osittain kirjaimellisesti satojen henkirikosten käsittelemisestä tuomarina ja vakaasta käsityksestäni, että ne hoidetaan pätevästi ilman minun huuteluani. Ja ihmisiä kuohuttavia virheitä tapahtuu.

Ruotsin historiaa (H. Lindqvist, Historien om Sverige) olen tässä blogissa kehunut jatkuvasti, toisin kuin ruotsalaiset historiantutkijat. Kirja on suurelle yleisölle tarkoitettu, mutta hyvää työtä. Suomen 1900-luvun historian pääkohtia ei ymmärrä kunnolla ilman Ruotsin historian pääkohtia. Ja muuten nyt tarkoitan sitä moniosaista teossarjaa. Suomestakin helposti löytyvä yksiin kansiin painettu supistelma ei kelpaa.

Suuri vahinko, ettei Kirkisen nopeasti vanhentuvan Venäjän historian tilalle ole esittää mitään toisesta naapuristamme, ei englanniksikaan, eikä saksaksi. Olemassa olevat teokset ovat joko vanhojen tai uusien vinoutumien vaivaamia tai muuten vain huonoja. Pitkin matkaa ja etenkin ajalta Gorbasta tähän päivään uskottavien lähteiden puute on suuri ongelma.

Sama ongelma muuten koskee Suomen historiaa. Vaihdan äänilajia ja sanon alalta väitelleenä, että todella tärkeät lähteet eivät ole kaikki käytettävissä tai niille ei ole annettu oikeaa painoa. Sivistyneelle maallikolle suosittelen tietenkin Virrankosken, Vahtolan ja Meinanderin kirjoja. Hiukan yllättäen sotiemme tapahtumista Pikku Jättilänen -sarja on ihan hyvä ja erittäin käyttökelpoinen. Kirjan hyvyys näkyy siinäkin, että se antaa ainesta myös toisintulkinnoille.