Kehu

Mielestäni Helsingin Sanomia on lyötävä kuin naapurin sikaa, jos on aihetta. On suorastaa arvokasta, että on media, johon voi uskoa ainakin jossain määrin. Vaikka pidän minä myös Ylen uutisia ammatillisesi korkeatasoisisina.

Nyt ihastuin Instagram-blogiin

http://l.instagram.com/?u=http%3A%2F%2Fwww.hs.fi%2Fblogi%2Ftassapaikassakauansitten%2F&e=ATPXTQuADuVot5IUTyjD9-FPg5kfE_cxK7-HeEISpFukYBg9BiPq3lmH6QjtQuTk-i1AkhqK

Vähemmällä pääsette, jos googlaatte ”tässä paikassa kauan sitten”.  Se on kuukausiliitteen osa ja siis verkossa.

Idea on näyttää enimmäkseen vaatimattomia kuvia ja liittää niihin mielikuvitusta kiihottava juttu, tyyppiä ”kalastaja Sejase tunsi silakkamarkkinoilla 1898 Kauppatorin rannassa olonsa erittäin huonoksi. Kohta kävi ilmi, että hänellä oli kolera. Asia herätti kaupunkilaisissa kiihtymystä… Siitä alkaen paikkaa on nimitetty Kolera-altaaksi”.

Verkkomedian keskeinen ongelma on ollut ja on ammattitaidon puute. Printtimedian keskeinen ongelma on ammattitaidon ruostuminen.

Pieni, mielikuvitusta tyrkkäävä tarina vaatii taakseen hyvän journalistin, jolla on vainu yleisöstään. Muurari lähti Ludviginkadun toiselle puolelle tekemään tarpeitaan tähän tarkoitukseen varattuun pikkurakennukseen. Koko kiviseinä kaatui hänen päälleen surullisin seurauksin. Kysymyksessä oli Suomen viimeisin hirmumyrsky ja vuosi oli 1890…

Menetelmä on samanlainen kuin runoudessa joskus. Arvo Turtiainen jäi kirjallisuudenhistoriaan runoillaan kokoelmassa ”Minä paljasjalkainen”. Moni muistaa sen mainioista slangirunoista (tosi vanhaa slangia). Samojen kansien sisällä on vaikuttavia sanallisia kuvia esimerkiksi sääriluun kappaleesta viemärikaivannolla Vanhankirkon puistossa. ”Sakari Topelius hymyili hänelle kerran…”

Ilmiö on tuttu elokuvista. Usein esineistö ja tausta on paljon kiinnostavampi kuin elokuvan tarina tai näyttelijöiden hyödyttömät temput. Esimerkiksi Pekka Puupään asunto Voikukankadulla on todella kiinnostava. Ja kuinkahan moni hartaista katsojista tietää, mikä uhkaava kapine Justiinalla on kädessään, kun Pekka ja Pätkä (jotka nukkuvat samassa sängyssä kuin Ohukainen ja Paksukainen) ovat alittaneet alhaisetkin odotukset.

Se on kaulin. Koska Puupää ei ole omaperäisyydellä pilattu, rohkenen arvata, että kaulin on peräisin jo aikojen alussa Uudessa Suomessa ilmestyneestä sarjakuvasta ”Vihtori ja Klaara” (Jiggs and Mae tai Bringing Up Father). Klaara – ennen rikastumista eli veikkausvoittoa reipas pyykkäri, ummistaa tähdätessään toisen silmänsä, kiljahtaa ”liero”, ja tähtää Vihtoria, joka taiteilee puhelinlangoilla tasapainoillen kohti Topi Tuiterin kapakkaa.

Jutun kuvassa pankaa merkille Vihtorin nilkkaimet. Olen kerran nähnyt sellaiset livenä. Ja P.G. Wodehousen – armoitetun – ensimmäisen kirjan nimi oli ”nuori herrasmiehiä nilkkimissa”, young men in spats. Koko maailmassa ne ovat tehneet kuuluisiksi Roope Ankka ja hyväonninen Hannu Hanhi. (Ja minusta muuten Mikki Hiiri ja Hessu ovat ”neekereitä” molemmat ja kuuluisat valkoiset hansikkaat ovat Pullman-makuvaunujen värillisten palvelusmiesten vakinaisia varusteita.)