Oma vika

Asia on sovittu mutta toteutus auki. Tapaamme ensi viikolla ystäväni Cecilin kanssa, ja asiana on somistaa antikvariaatin ikkunat omilla valinnoilla.

Mielikuvitus käynnistyi heti. Ehkä olette nähneet nuo ikkunat? Mielestäni oivallus on hyvä. Jotkut näytteillepanot, kuten Bo Carpelanin mielikirjat, saivat kirjaimellisesti henkeni salpautumaan. En ole ikinä nähnyt yhdellä katsomalla niin suurenmoista runoutta ja niin monella kielellä.

Omaa valikoimaani tulee kruunaamaan roskakirjallisuus. Se ei ole lukijoilleni yllätys. Mistä löytyisi Pullan ”Jees punamultaa, sanoi sotamies Ryhmy”? Itselläni minulla on Ollin ”Mustapartainen mies herättää pahennusta” perikunnan sympaattisesti sallimana ylipainoksena, joita myytiin yhdessä Lasipalatsin myymälässä pari vuotta sitten, ja ”Vot, iivana” alkuperäisenä, puhki lukemanani niteenä.

Toisin kuin aikaisemmat kohtalotoverit minä pääsen sönköttämään valinnoistani, kun on tämä blogi. Sotahistorian harrastamisen osaan perustella uskottavasti, mutta jos ikkunaan ilmestyy Lehväslaihon ”Panssarisotaa”, Jukka L. Mäkelän ”Teräsvyöry Kannaksella” tai Ilmari Juutilaisen ”Punalentäjien kiusana”, on ehkä pakko myöntää totuus. Ne ovat lajissaan, eli sotiamme kuvaavina seikkailukertomuksina, suorastaan erinomaisia. Suurin suosikkini on Matti Rantasilan ”Joukkueenjohtaja” (1980). – Toisin kuin jotkut, pidän ”Tuntematonta sotilasta” taideromaanina muun muassa siksi, että se on kirjallisuutena niin ylivoimaisen hyvä (joskin intensiteetti lerpahtaa teoksen lopulla, kun kirjoittajalle tulee myös kiire tappaa sankareitaan, samoin kuin muuten Pohjantähden lopulla.

Mielestäni kirjan pitää olla komea. Mitä kansien sisällä on, se ei ole niin tärkeää. Jos antikvariaatissa sattuisi olemaan yli sata vuotta vanha saksalainen tietosanakirja, mieluummin Meyers kuin Brockhaus, sen haluaisin esille.

Ihmisille, jotka haluavat antaa itsestään todellisuutta vastaamattoman hyvän kuvan, paras sijoitus olisi Otavan 1930-luvun Iso Tietosanakirja, joka oli parhaita meillä tehtyjä tietokirjoja. Vaihtoehtona voisi harkita 1960-luvun tietosanakirjaa, joka ei ole ihan samaa tasoa mutta josta silti näkee, miten kirja valmistetaan, kun osataan.

Tietosanakirjan ympärille voisi sitten hankkia kirjahyllyn. Koti ilman kirjahyllyä on kuin emäntä ilman aitanpolkua. Ainakin toistaiseksi kotona olevien kirjojen määrä korreloi lasten menestyksen kanssa, eikä puhe ole pelkästään koulumenestyksestä. Liioittelu ei johda mihinkään. Tuollaiset 50 – 100 kirjaa ajaa asiansa, ja lisäksi kassillinen kirjaston kirjoja.

Erikoissuunnitelma antikvariaatin ikkunansomistamiseksi on tämä. ”Kauhavan kirjakaupan menekkiteoksia 1938 – 1964”. Hiukan pienemmällä kyltti ”koonnut libristi Laila Kempinen”.

Puhuin asiasta äidin kanssa. Hän hoiti tuota kirjakauppaa nuo vuodet ja muistaa suurimmaksi osaksi ulkoa kunkin vuoden kirjamenestykset ja tietää sanoa, mikä Lempi Jääskeläisen Weckroth-kirjoista kilpaili Mauri Sariolan ”Lavean tien lain” kanssa.

Kirjakaupan ovipumppu (Abloy) oli rasvattava, kun jouluna 1945 asiakkaat juoksivat yhtenään ostamassa Waltarin ”Sinuhe egyptiläistä”, vaikka kirja oli iso ja kallis. Pastori, myöhempi rovasti Hautanen oli näet rippikoulua pitäessään varoittanut oppilaitaan synnistä ja eksytyksestä ja maininnut erikoisen varottavana esimerkkinä Waltarin siveettömän teoksen. Ja kauppa kävi!

Jos kaikkea ei muista, meillä on täällä tallessa suuri määrä kustantajien varastoluetteloita. Sellaisia jaettiin aikoinaan kirjakauppoihin, etteivät näytevarasto ja kiinteän tilin kirjat olisi menneet sekaisin. Kun luetteloihin tehtiin myös merkintöjä, pystyisin ainakin joissakin tapauksissa kertomaan tarkasti, miten monta kappaletta jotain tiettyä kirjaa meiltä myytiin. Mutta tuon vaivalloisen tehtävän jätän toisille, tällä puheella. Käytettävissä olisivat myös tähän asiaan kuulumattomat elokuvateatterimme varauskalenterit tuolta samalta ajalta, eli täsmällinen ja aukoton luettelo maalaiskunnan elokuva-annista. Tyypillinen se ei ole, koska kysymyksessä oli varuskuntapaikkakunnassa, jossa pesi epätavallinen määrä fiksua väkeä.