Lisiä oppiin psykoanalyysistä

Eräässä vaiheessa keskustelin ahkerasti ja kauan parinkin psykoanalyytikon kanssa. Viisain oli Veikko Vainio.

Tässäkin kävi niin, että lainasin Martti Siiralalta suuren määrän kirjoja, luin ne ja palautin. Kehysjärjestö säätiöineen oli Therapeia. Se toimii edelleen. Toisten ihmisten terveydentilaa koskevista asioista ei koskaan kysytä. Jos kuitenkin kysytään, ei vastata. Perustellun, hienotunteisen vaikenemisen maailmaan kuuluvat myös kuolleet, ja se on kyllä sääli, kun ajattelee esimerkiksi ”valkoisen äidin poikia” tai sisällissodan psykohistoriaa.

En tiedä enkä kysy mutta esimerkiksi professori Juha Siltalan laajoissa kirjoissa ihmisen perimmäisestä hulluudesta on niin paljon tuttua, etten ihmettelisi, jos olisimme käyttäneet samoja lähteitä. Psykoterapia – nyt vaihdoin termiä – on ehkä kauttaaltaan samankaltainen alue kuin psykoanalyysi. Sen yksi tieteellinen ongelma on, että se on osaksi taidetta. Toinen tieteellinen ongelma on, että aivan niin kuin taide se vaatii pitkää kisällikautta ja sen jälkeen kertynyttä kokemusta.

Esimerkiksi juuri Martti Siirala oli aivan suurenmoinen keskustelukumppani, kun taas joitakin hänen kirjoituksiaan rasitti saksalaiselle lääketieteelle tyypillinen hengästyttävyys. Vaikea sana etsi seurakseen vieläkin vaikeampaa sanaa, eikä lopputulos aina muistuttanut äitini koppaa, jossa oli lankakeriä tai matonkuteita, kerät selvästi toisistaan erillään.

Ehkä saa sanoa, että henkitieteissä minua joskus häiritsevät muistikuvat suvun naisista, jotka olivat kokoontuneet leikkaamaan matonkuteita käytöstä poistetuista vaateista. Niitä oli lattialla, tuoleilla ja ristiin rastiin hyllyillä. Näky oli kuin ihmisen mieli. Esimerkkitapauksessani kaikki kerittiin ja koottiin siististi kangas puidenalle. Värjäyksestä huolimatta hätkähdän vieläkin joskus: tuota paitapuseroa käytin yli 50 vuotta sitten.

Skitsofrenia oli näytteillä samalla kylällä. Joillakin yrittäjillä oli repimö. Armeijalta ostetuista ylijäämävaatteista tehtiin vielä keksimättömän kierrätyksen hengessä erinomaista raaka-ainetta kankaisiin. Sotien takainen sarka on mielikuvituksellisen hyvää kangasta.

Roomalaisittain miekat taottiin auroiksi.  Sellaista en ole koskaan nähnyt. Mutta epoletit ja kauluslaatat revittiin lumpuiksi, joista kehrättiin lankaa, joista kudottiin täkänöitä ja kaitaliinoja, joita myytiin myös Helsingin kauppatorilla.

Sanon varmuuden vuoksi tässä jälleen kerran, että mielestäni perinteinen amerikkalainen (wieniläislähtöinen) freudilainen psykoanalyysi on kuollut. Joillekin se saattoi sopia, mutta yleisesti ajatellen nykyisin on käytettävissä kevyempiä ja tehokkaampia tekniikkoja, ja sitten on lääkkeet.

Melkein kaikki mitä Platon kirjoitti, on nykytiedon mukaan ainakin asian vieressä. Jostain syystä hänen kirjansa ovat silti kiinnostavia. Sama koskee Sigmund Freudia. Väärä vertaus luonnontieteisiin aiheuttaa harhan. Vanhoja klassikkoja eli siis myös filosofiaa täytyy kääntää nykykielelle. Silloin voi käydä ilmi, etteivät asiat olekaan vanhentuneet, eivätkä tulkinnat.

Sanotaan että freudilaiset pyrkivät kuopimaan esiin tukahdutettuja muistoja.

Silloin unohdetaan, että Freud ymmärsi ensimmäisenä muistojen hivenainepitoisuuden, niiden kastelemisen ja kasvattamisen taidon ja sopivista ravinteista huolehtimisen.

Vanhojen muistojen vaalimiseen sopii kevyt teline. Sitä ei pidä jättää kovin aurinkoiseen paikkaan mutta ei täysi varjokaan ole hyvä.

Muisto ei ole mikään poliisin ottama valokuva mittanauhoineen ja merkintöineen. Valokuva ei ole valokuva. Sen merkitys muuttuu ajan muuttuessa.

Tämän kirjoituksen kuvassa on kauan sitten kuollut veljeni, joskus 90-luvulla (päivämäärä löytyisi printistä mutta ei ole tässä tarpeen) lyömässä golfpalloa, joka sitten lensi juuri tuosta swingistä lahden yli.  Se taisi olla hänen elämänsä ennätys. Mittasimme matkan kartalta. Kyselin myöhemmin sala-ammattilaisilta. Se oli todella pitkä lyönti.  Tietysti muistan äänen. Se on hienoääni, kun siis maila osuu aivan täsmälleen oikein palloon. Tässä suhteessa ymmärrän pelin viehätyksen, vaikka en itse pelaa.

Mitä tulee kuolleisiin golfpalloihin, joku taas kysäisi. Pitäisi ehkä liittää nekrologiin, jonka luonnoksen olen kirjoittanut itsestäni: ”Kaksikin akateemikko kirjoitti hänestä hyvin kielteisesti, yksi hovioikeus arvioi hänet lausunnossaan tuomarin ammattiinsa sopimattomaksi, ja hänen ammattitaitonsa todettiin huonoksi sangen moniin ammatteihin.

Siihen ei ole paljon lisäämistä.