Niin paljon runoja

Eilen lehti kertoi, että Jenni Haukion toimittamaa runoantologiaa ”Katso pohjoista taivasta” on myyty nyt, vain pari viikkoa ilmestymisen jälkeen, 45 000 kappaletta. Ja äitienpäivä ja ylioppilasjuhlat ovat vielä edessä!

Olen haronut muistiani mutta en saa mieleeni, että mitään runokirjaa olisi ainakaan 50 vuoteen myyty noin paljon. Ei ole mahdotonta, että jokin värssykirja olisi päässyt rihkamana kaupiteltuna noihin lukemiin.

En muista, että koulukirjoissa olisi ollut runoteoksia. Ne entiset pakolliset äidinkielen lukemistot sisälsivät sekaisin runoa ja proosaa.

Tuo 45 000 vaikuttaa ratkaisevasti koko runouden kuvaan. Ala on kuihtunut kuihtumistaan, ehkä vielä pahemmin kuin kotimainen proosa. Tämä on käänne. Kirja ilmaantuu lukemattomiin hyllyihin ja muuttaa muodin. Enää ei ole kummallista hautoa hyllyssä runokirjaa.

Oivallus on Otavan. Oivallus oli pyytää ja saada tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio toimittajaksi. Hän on itse julkaissut runoja, toiminut kirjallisuuden tehtävissä ja kelakuvana ja on lisäksi henkilönä erittäin suosittu.

En tunne häntä. Puhun siis brändistä. Vetävämpää ei ole käytettävissä. Haukion brändiin kuuluu sekin, että hän on jollain varovaisilla keinoilla liikkunut sellaisen runouden parissa, joka ei julista lukijalle asetettuja vaatimuksia. Vaikutelma on päinvastainen. Lukija saa lahjoja, lukemisen mielihyvää pitkäksi ajaksi.

Kirjan esipuheessa mainitut henkilöt tunnen. Tiedän siis, että taustalla on kunnon osaaminen. Jokaisella ”kirjallisuuden ystävällä” on sokeita pisteitä ja kuuluukin olla. Kustantajan edustajat saavat palkkaa noiden pisteiden peittämisestä. Tiedän tapauksen (Suomen kirjallisuuden antologia), jossa toimittaja kävi oikeasti läpi kaiken suomalaisen runomuotoisen istuen yliopiston kirjastossa vaivoiksi asti. Kustannustoimittajilla on yleensä myös hyvä rokotus koulukuntaisuutta vastaan, toisin kuin lehtien kulttuuritoimittajilla.

Haukio ja kustantaja ovat tehneet taitavia ratkaisuja. Mukana on muutamia isänmaallisia lauluja, teksteinä siis. Muutoin laulujen sanat on jätetty kirjasta pois. Siinä on mennyt viime vuosikymmenien parasta runoa, esimerkiksi Juice Leskinen ja Tuomari Nurmio – ja itse asiassa useita muita.

Näyttää erikoiselta, että henkilöhakemisto Nurmio on Jääkärin marssin kirjoittaja Heikki Nurmio, ei Hande eli Tuomari.

Kansanruno ja kansanlaulu on sivuutettu. Se on ehkä suorastaan virhe. Jopa Kantelettaren runoissa on muutama, jotka ovat runoina ylittämättömiä. Lisäksi niin sanottu uudempi kansanlaulu sisältää tekstejä, jotka eivät ainakaan häpeä Leinon ja Koskenniemen rinnalla.

Toimittajat tietävät kyllä, että laulettu, luettu ja lausuttu runo ovat samaa sukua ja juurta. Siksi esitän vielä yhden puutteen: virret. Siellä on jykevää tekstiä.

Lasten runojen sivuuttaminen on vienyt Kirsi Kunnaksen parhaat saavutukset eli ehkä ainoat runomme, jotka ovat aivan varmasti mitä korkeinta kansainvälistä tasoa. Valikoiman ilmettä olisi saattanut hiukan elävöittää juuri lasten muistaminen. Tarkoitan Lauri Pohjanpäätä. Meitä on vielä hengissä joitakuita, jotka opimme runoutta hänen eläinrunoistaan.

Nämä huomiot liittyvät siihen, että kirjan kokonaisuus toimii ilman muuta niin sanotun vakavan lukijan oheismateriaalina. Vakavalla tarkoitan lukiolaista tai muuta opiskelijaa, miksei tutkijaakin. Aukko on ollut erittäin paha, koska tätä ennen meillä ei ole ollut yleisantologiaa sitten Suomen runottaren, jonka uusimmasta painoksesta on vuosikymmeniä (1990). Uusimman runouden kerääminen ja löytäminen on ollut turhan hankalaa.

Laulujen sanoissa olisi voinut olla tekijänoikeudellisia ongelmia. Kustantaja, Otava, tuntee kyllä keinot tämän ongelman ratkaisemiseen. Ellei muu auta, antologian voi myös manipuloiden oppikirjaksi eli opetuksen yhteydessä käytettäväksi (Tekijänoikeuslaki 17 §). Silloin tekijän lupaa ei tarvita, vaikka korvaus on maksettava. Toisaalta yleensä kaikki suostuvat teostensa ottamiseen antologiaan, paitsi Aale Tynni ja pari muuta.

Ja kustantajan arkipäivää ovat tekijät, jotka rupeavat riitelemään toimittajan valinnasta: miksi te tuon runon haluatte ettekä tätä.

Suomennokset on ongelmallinen valinta. Mukana on Runebergin Maamme-laulu mutta ei teksteinä verrattomia pikkurunoja edes malliksi. Vielä kauemmas vetää kysymys hyvin vakiintuneista klassikkosuomennoksista. Niitä on luettu kotoa ja kaukaa.

Voi olla, että kustantaja on viekas. Näin valtavan myynnin jälkeen kilpailijat aktivoituvat – ja epäonnistuvat. Haukion nimi ei ole korvattavissa. Otavassa ehkä ajatellaan, että näin saadaan pää auki.

Aineistoa riittää, koska meillä todella on paljon lukemisen alati kestävää runoutta – ”uutisia, jotka pysyvät uutisina”.

Ehdotan juhla- ja merkkipäiviä ja hyvin vanhoja sukulaisia ajatellen aina yhtä pätevää mainoslausetta ”Kirja sellaisille, jotka eivät oikeastaan lue mitään.”

Tämä valikoima on niin taitavasti koottu, ettei kukaan pääse sanomaan, että tämän minä jo tunnen. Saaja pitää lisäksi suunsa kiinni, vaikka ajattelisi, että pitääkö tämä lukeakin. Ei ole mikään pakko.

Se on sitten asia erikseen, että kokoelman kantava ajatus näyttää olevan, ettei runouden tarvitse olla vaikeaa eikä kummallista ollakseen nautittavaa. Eikä sen lukemiseen tarvitse mitään erikoista koulutusta, taipumuksia eikä taitoa.

Mutta niille tuhansille, jotka pääsevät runojen lukemisen alkuun tästä, suositan jatkamista. Jos P. Mustapään runoja löytää jostain, niissä on korkeaa tasoa ja mielihyvää kaikille. Siellä, tämän kirjan kansien ulkopuolella odottelee jopa läkkiseppä Linblad, joka soitti Jumalalle haitaria, ja esimerkiksi Jarno Pennanen ja Arvo Salo.