1. huhtikuuta 2017

Muisteja



Entä jos sittenkin kirjoittaisi muistelmat ja ansaitsisi niillä kaksi ja puoli kassillista rahaa?
Välillä kun vastaan tungetteleviin kysymyksiin tai kerron loukkaavia juttuja, juoruja ja pistopuheita, joku sanoo että kas kun et julkaise noita. Sanon aina, ettei ihmisistä voi sellaisia kirjoittaa.
Nyt on jo nähtävissä, että sosiaalisesta mediasta alkanut tapa on levinnyt kirjoihin ja miellyttää kustantajia suuresti. Kuka osaa sanoa ikävimmin ihmisistä, jotka lukijat tietävät tai muistavat?
Mutta jos kirjoittaisi pelkkää pötyä? Muistelisin miten istuin Kööpenhaminan Tivolissa lähellä kylttiä, jossa lukee ’”kun for knallerter” eli vain mopoille ja tilasin seitsemän olutta, joita en tietenkään juonut, koska en juo oluttakaan, vaan meni portille ja jaoin ne köyhille.
Autuaita, näetsen, ovat ne, jotka isoavat ja janoavat.
Muistossa ei ole mitään perää. Keksin sen juuri. Suomessa tuo ei onnistuisi. Tarjoilija kysyisi kohta, että mikä on kun ei viina maistu. Vastaukseksi ei kävisi termodynamiikan kolmas laki eli että mikä menee alas, tulee ylöskin.
Kävin kirjastossa, koska sieltä saa halvalla tulosteita, meillä neljä eurolla. Kunnon printterin pitäminen kotona on järjetöntä tuhlausta, koska Sittarin erikoistarjouksesta hintaan 31,90 ostettu riittää useimpiin käytännön tarpeisiin, ja kun väriaine loppuu, voi ostaa uuden, koska se on halvempi kuin pakkaus mustetta. Lisäksi kauppojen on pakko ottaa vanha kone takaisin.
Vilkuilin telineeseen kelpuutettuja kirjoja ja löysin heti aiheen, josta voisi kirjoittaa muistelmissaan. Miltä Dorén Raamatun kuvat minusta näyttivät ja tuntuivat, kun olin lapsi.
Kauhistus ja erittäin vahva torjunta helpottivat hiukan, kun huomasin, että tämä sama mies oli kuvittanut Paroni Münchausenin, joka oli kaikin puoli mainio kirja (ja mainitaan ”Nummisuutareissa”, se kun ilmestyi  suomeksi jo 1856).
Mutta vielä kun kirjoitimme Kaukorannan kanssa kirjaa sarjakuvista noin vuonna 70 ja kaivoimme esiin Töppferin, jota voi sanoa sarjakuvan isäksi, jätimme vähemmälle Dorén, joka keksi käytännössä kaiken sen, millä muiden ohella Carl Barks loisti Aku Ankoissa. Hänellä oli kyky jakaa sivu tai aukeama ruutuihin dynaamisesti eli vaihdella isoja ja pieniä, vaakasuoria ja pystykuvia ja rytmittää teksti ja kuvat toisiinsa.
Silloin en pitänyt Dorén sadunkuvituksista, joista tuntui puuttuvan jokin välttämätön lumous. Nyt tiedän, että sekin johtui Raamatun kuvista. Dorén Venäjän eli moskoviittien historia on todella hurja; sitä ei pidä ostaa Putinille syntymäpäivälahjaksi, varsinkaan kun se syntyi Krimin sodan johdosta.
Kaikkiaan näitä kuvia on noin 10 000. Niiden suosio oli erittäin suuri mutta ehkä piirtäjä on nykyisin hiukan unohduksissa.
Hän oli elokuvan kameratyön uranuurtaja. Hän toteutti – näkemättä koskaan vielä keksimättä ollutta elokuvakameraa – suunnilleen kaiken kuvauksen kannalta oleellisen ja hallitsi ”objektiivit” suvereenisti. Osaisin arvata ”polttovälit” ja kiinnittää katsojan huomion siihen, että toisin kuin monet selluloidille kuvanneet seuraajansa hän ei riehaantunut laajakulman mahdollisuuksista eikä liioin hurjastellut telellä. Kirjan kuvituksissa 105 mm näyttäisi olleen suosikki.
Nyt voi olla pakko kaivaa muistelmia varten esiin Dorén kuvituksia (Rabelais, Dante, Cervantes), ja perehtyä kunnolla siihen, miten hän käytti hyväkseen kahta asiaa, syvyysterävyysongelman puuttumista eli läheltä etäisyyteen terävää kuvaa, ja toisaalta ihmisen näön rakenteellista heikkoutta. Terävän näön alue on kovin suppea, ja siksi sekä kuvituksissa että maalaustaiteessa on mietittävä etukäteen katsojan silmän liikkeet ja toimittava niiden mukaan tai niitä vastaan.
Katsokaa kelloa. Ette näe vierekkäisiä kellotaulun numeroita samanaikaisesti täysin terävästi.
Doré kuoli rikkaana mutta katkeroituneena. Hän oli mielestään verraton taiteilija, lähinnä maalari. Aika ja arvostelijat olivat hiukan eri mieltä. Sitä muuten sopii hiukan ihmetellä. Ei tuon vertaisia piirtäjiä ole ollut monta.
Kuollessaan sydänhalvaukseen hän oli vasta 51-vuotias.
Se on varmaan selitetty alan teoksissa, miten vahvasti hän vaikutti seuraaviin sukupolviin. Samalla pitäisi hankkia tieto, mistä alkaen hänen piirroksiaan on käytetty kuvaraamatuissa- Mieleen tulee, etteivät hänen työnsä voinee olla tuntemattomia kirjankuvittajina kunnostautuneille Carl Larssonille ja A Edelfeltille.
Ja tästä seuraa mietelmä muistelmia ajatellen. Muistelmien pitäisi olla runsaasti kuvitetut. Sebald käytti hiukan salaperäisiä mustavalkoisia valokuvia. Normaalistikin elämäkertoihin liittyy albumeista riivittyjä kuvia, jotka tapaavat olla heikkotasoisia ja todistaa, ettei elävästä elämästä ollut tapana ottaa kuvia.
Mielenkiintoinen kokonaisuus olisi, jos kuvat keräisi eri puolilta historiaa. Haluaisin aivan alkuun kuvan uljaasta punaisesta keinuhevosesta, joka ikään kuin kavahtaa takakavioilleen.
Erinomainen tekniikka olisi muuttaa valokuvien yksityiskohtia ikään kuin piirroksiksi Photoshopissa on siihen filtterit. Ja sitten voisi mennä ottamaan itse kuvia. Katajanokalla on Nallekorjaamo. Teddykarhut taisivat tulla omaa elämääni ajatellen hiukan myöhään, mutta veljeni sai Englannissa käyneeltä tädiltään pehmolelu-apinan. Oli näkevinäni näyteikkunassa sen kaltaisen.
Ja olisi kysyttävä äideiltä ja opettajilta, mitä mieltä he todella olivat Raamatun kuvista. Minusta ne olivat julmia ja pelottavia. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että etenkin Vanhan testamentin kertomukset ovat julmia ja pelottavia. Kyllä joka mökin saksalaista pikkuporvarillisuutta henkivä ”Suojelusenkeli” oli toista, vaikka Suomessa ei kai ole sellaisia rotkoja, siltoja eikä ehkä enkeleiktäkään.



14 kommenttia:

  1. Hieman yli 60 vuotta sitten olin Miekkoniemen lastentarhassa (ent. työväentalossa), jonka seinällä oli tämä Suojelusenkeli-kuva. Minua pelotti kovasti katsoa sitä, koska kuvittelin lasten putoavan riippusillalta.

    VastaaPoista
  2. Auli Mantilan Neitoperho-elokuvassa Leea Klemolan ja Elina Hurmeen esittävä sisaruspari keskustelee elämästä. Toinen toteaa lapsuudessa kodin seinällä olleesta "Suojelusenkeli"- painokuvasta, että ei se enkeli koskaan hänestä tuntunut suojelevalta, vaan tuntui jo lapsena siltä, että on potkaisemassa lapset rotkoon.

    Voin muistaa kohtauksen osin väärinkin, parin vuosikymmenen takaa, mutta se kuva ei ole sen jälkeen koskaan näyttänyt samanlaiselta.

    VastaaPoista
  3. Ellei käsi enkeli kädessä ois...

    VastaaPoista
  4. Mitäs myö jollai himpatun vinkuloilla. Olkkoo elikä ee.

    VastaaPoista
  5. N.B. silmiä siristämällä äärimmilleen voi nähdä tarkemmin koska pienemmän aukon ansiosta kuvausvirheet silmässä pienenevät. Sillä konstilla joskus olen nähnyt huonoilla silmilläni hyvässä valossa paremmin kuin laseillani. Tässä voi olla ripaus liioittelua mutta kokeilkaa.

    VastaaPoista
  6. Jos ei itse kirjoita muistelmiaan, joku muu tekee sen. Satupekan tarina on hieno esimerkki siitä miten mainen kunnia voi kadota, tai ehkäpä siksi - jäädä myös elämään...
    https://ketovuori.blogspot.fi/2017/03/pitka-juoksu.html

    VastaaPoista
  7. Kahtelin joutessani Obaman virkakauven päättäjäispuhheen. Ol meleko enkelimäene, tukkaki ol jo aeva harmmaa.

    Miteppä se on sen asian kanssa, pittääskö se olla meilläe semmonen temokratia?

    Josko vaekka paremat puhheet soatas, eekä aena sitä halavattujen höpötystä että tehkee ja uskokkee ja rahhoo pittäes suaha ku on tuota velekkoo kertynnä.

    Paskat on. Veätystä!

    Vaa oespa sekkii nähtävä etteevät käy vallankahavvaa ku sellane jostakkii kansan vankkureilta tipahtaa tienposkkee.

    Kumma se valta. Ilkikurinen on se.

    Sen ko soat laennaa ni hetpaekalla tullee kuurous ja sokkeus eekä oo mittää asjaa mihikkää iliman aekoijjaa, käypä siinä kylilä kaljoella sitte, hö, ee käy se.

    Käysivät välilä kahtommasa mite sen asjan laeta on, mikä se on se kansa.

    Minä piän aekalaella että se on mysteeri monelekkii evuskunnasa.

    VastaaPoista
  8. Torgny Lindgren oli hieno kirjailija. Rauha hänen muistolleen. Suosittelen esim. hänen novellejaan kirjassa Oikea maisema. Paras kaikista on kertomus miehestä, joka nousee portaita. Mestarillista!

    Sebaldin kirjan tuhnuisia valokuvia en sen sijaan ymmärrä. Teksti ei vetänyt yhtään paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymi - kommenttisi sai kiinnostumaan Lindgrenistä! Ja sitten löytyi vielä tämä:
      https://www.ilkka.fi/mielipide/kolumnit/oikea-maisema-1.621137

      Sebald taas ei mitään vetävyyttä tekstillään ja kuvillaan minusta tavoittelekaan, vaan viipyilyä.

      Poista
  9. Kuvaraamattua enemmän sodanjälkeistä lapsuutta kuvitti Erkki Tanttu.

    Muutamasta Hakkapeliitta lehdestä löytyi Rymy-Eetu ja veljesten koettelemuksia Hiidenkivellä ja muualla moninkertaisti Tantun tukeva viiva.

    Mutta syvimmin Suomea ja suomalaisia kuvitti Sata sanapartta ja sata kuvaa. Onkin selvä virhe Novakilta ja Puttoselta, ettei Tanttu mahtunut Ylen sadanyhden kirjan listalle.

    VastaaPoista
  10. Sumuinen aamu. Lehdettömät puut kadun varrella ovat kuin Sebaldin kirjojen kuvat, vähän epämääräisiä kuin monet muistot. Hän ei kai pystynyt kuvittamaan ja kertomaan suoremmin sitä, mitä oli vähitellen oppinut tietämään saksalaisesta menneisyydestään. Sotavankinakin ollut isä ei ollut kertonut mitään, ja lukiolaisena Sebald oli nähnyt koulussa ensimmäisen kerran dokumentin keskitysleiriltä ruumiskasoineen, mutta sitä ei ollut kommentoitu mitenkään.

    Hämyiset kuvat kai korostavat sitä, että tekstit ovat muistelmaa ja kuviteltua, osaksi totta, osaksi fiktiota, ja sellaisiahan kotialbumien kuvat usein ovat. Pienestä kirjasesta "Ilmasota ja kirjallisuus" sain kyllä hyvin todellisen kuvan siitä, mitä oli tulimeri pommitetun saksalaisen kaupungin kaduilla.

    Austerlitz oli mestarillinen ja olivat ne muutkin hyviä, mutta vaativat kyllä paneutumista. Vähän Proustin tapaan. Surullista, että kirjailijan piti kuolla tapaturmaisesti parhaissa luomisvoimissaan. Ehkä jotain vielä on suomentamatta, esseitä ja runoja ainakin.
    EG

    VastaaPoista
  11. Mun mielestä matalaotsaista pistelyä ovat harjoittaneet jo aikoja kepulaiset, eritoten naiset, joilla on ollut hyvin vaikea niellä itseään lahjakkaampien poliittisten naistoimijoiden elo ja olemassa olo.
    ko. kirjoja on vinosti mutta minkähän nostaisin, Hannele Pokka, Porvarihallitus; WSOY, 1994, sisälsi Sirpa Pietikäistä halventavia, suht häpeällisiä huomioita, mutta tosi asiassa ampui niin myötänolosti yli että Pietikäisen perusinhimillisyys sai ymmärrystä..
    Luulisi että meillä kaikilla on joskus vaikeaa, minulla ainakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, siinähän se meni ihmiskunnan retki reisille kun esi-isämme ryhtyivät maanviljekykseen ja jättivät metsästäjä-keräilyn kesannolle. Senpä seurauksena meillä on nyt nämä maalais-kepulaiset väyrysineen ja sipilöineen riesanamme.
      Kyllä jämpti on niin p-kele.

      Poista
    2. Oli käytävä saunassa nauramassa ettei naapurit säiky, helekatti.

      Tämä taho saa ääneni, olkoon kuka hyvänsä.

      Poista