Muisteja

Entä jos sittenkin kirjoittaisi muistelmat ja ansaitsisi niillä kaksi ja puoli kassillista rahaa?

Välillä kun vastaan tungetteleviin kysymyksiin tai kerron loukkaavia juttuja, juoruja ja pistopuheita, joku sanoo että kas kun et julkaise noita. Sanon aina, ettei ihmisistä voi sellaisia kirjoittaa.

Nyt on jo nähtävissä, että sosiaalisesta mediasta alkanut tapa on levinnyt kirjoihin ja miellyttää kustantajia suuresti. Kuka osaa sanoa ikävimmin ihmisistä, jotka lukijat tietävät tai muistavat?

Mutta jos kirjoittaisi pelkkää pötyä? Muistelisin miten istuin Kööpenhaminan Tivolissa lähellä kylttiä, jossa lukee ’”kun for knallerter” eli vain mopoille ja tilasin seitsemän olutta, joita en tietenkään juonut, koska en juo oluttakaan, vaan meni portille ja jaoin ne köyhille.

Autuaita, näetsen, ovat ne, jotka isoavat ja janoavat.

Muistossa ei ole mitään perää. Keksin sen juuri. Suomessa tuo ei onnistuisi. Tarjoilija kysyisi kohta, että mikä on kun ei viina maistu. Vastaukseksi ei kävisi termodynamiikan kolmas laki eli että mikä menee alas, tulee ylöskin.

Kävin kirjastossa, koska sieltä saa halvalla tulosteita, meillä neljä eurolla. Kunnon printterin pitäminen kotona on järjetöntä tuhlausta, koska Sittarin erikoistarjouksesta hintaan 31,90 ostettu riittää useimpiin käytännön tarpeisiin, ja kun väriaine loppuu, voi ostaa uuden, koska se on halvempi kuin pakkaus mustetta. Lisäksi kauppojen on pakko ottaa vanha kone takaisin.

Vilkuilin telineeseen kelpuutettuja kirjoja ja löysin heti aiheen, josta voisi kirjoittaa muistelmissaan. Miltä Dorén Raamatun kuvat minusta näyttivät ja tuntuivat, kun olin lapsi.

Kauhistus ja erittäin vahva torjunta helpottivat hiukan, kun huomasin, että tämä sama mies oli kuvittanut Paroni Münchausenin, joka oli kaikin puoli mainio kirja (ja mainitaan ”Nummisuutareissa”, se kun ilmestyi  suomeksi jo 1856).

Mutta vielä kun kirjoitimme Kaukorannan kanssa kirjaa sarjakuvista noin vuonna 70 ja kaivoimme esiin Töppferin, jota voi sanoa sarjakuvan isäksi, jätimme vähemmälle Dorén, joka keksi käytännössä kaiken sen, millä muiden ohella Carl Barks loisti Aku Ankoissa. Hänellä oli kyky jakaa sivu tai aukeama ruutuihin dynaamisesti eli vaihdella isoja ja pieniä, vaakasuoria ja pystykuvia ja rytmittää teksti ja kuvat toisiinsa.

Silloin en pitänyt Dorén sadunkuvituksista, joista tuntui puuttuvan jokin välttämätön lumous. Nyt tiedän, että sekin johtui Raamatun kuvista. Dorén Venäjän eli moskoviittien historia on todella hurja; sitä ei pidä ostaa Putinille syntymäpäivälahjaksi, varsinkaan kun se syntyi Krimin sodan johdosta.

Kaikkiaan näitä kuvia on noin 10 000. Niiden suosio oli erittäin suuri mutta ehkä piirtäjä on nykyisin hiukan unohduksissa.

Hän oli elokuvan kameratyön uranuurtaja. Hän toteutti – näkemättä koskaan vielä keksimättä ollutta elokuvakameraa – suunnilleen kaiken kuvauksen kannalta oleellisen ja hallitsi ”objektiivit” suvereenisti. Osaisin arvata ”polttovälit” ja kiinnittää katsojan huomion siihen, että toisin kuin monet selluloidille kuvanneet seuraajansa hän ei riehaantunut laajakulman mahdollisuuksista eikä liioin hurjastellut telellä. Kirjan kuvituksissa 105 mm näyttäisi olleen suosikki.

Nyt voi olla pakko kaivaa muistelmia varten esiin Dorén kuvituksia (Rabelais, Dante, Cervantes), ja perehtyä kunnolla siihen, miten hän käytti hyväkseen kahta asiaa, syvyysterävyysongelman puuttumista eli läheltä etäisyyteen terävää kuvaa, ja toisaalta ihmisen näön rakenteellista heikkoutta. Terävän näön alue on kovin suppea, ja siksi sekä kuvituksissa että maalaustaiteessa on mietittävä etukäteen katsojan silmän liikkeet ja toimittava niiden mukaan tai niitä vastaan.

Katsokaa kelloa. Ette näe vierekkäisiä kellotaulun numeroita samanaikaisesti täysin terävästi.

Doré kuoli rikkaana mutta katkeroituneena. Hän oli mielestään verraton taiteilija, lähinnä maalari. Aika ja arvostelijat olivat hiukan eri mieltä. Sitä muuten sopii hiukan ihmetellä. Ei tuon vertaisia piirtäjiä ole ollut monta.

Kuollessaan sydänhalvaukseen hän oli vasta 51-vuotias.

Se on varmaan selitetty alan teoksissa, miten vahvasti hän vaikutti seuraaviin sukupolviin. Samalla pitäisi hankkia tieto, mistä alkaen hänen piirroksiaan on käytetty kuvaraamatuissa- Mieleen tulee, etteivät hänen työnsä voinee olla tuntemattomia kirjankuvittajina kunnostautuneille Carl Larssonille ja A Edelfeltille.

Ja tästä seuraa mietelmä muistelmia ajatellen. Muistelmien pitäisi olla runsaasti kuvitetut. Sebald käytti hiukan salaperäisiä mustavalkoisia valokuvia. Normaalistikin elämäkertoihin liittyy albumeista riivittyjä kuvia, jotka tapaavat olla heikkotasoisia ja todistaa, ettei elävästä elämästä ollut tapana ottaa kuvia.

Mielenkiintoinen kokonaisuus olisi, jos kuvat keräisi eri puolilta historiaa. Haluaisin aivan alkuun kuvan uljaasta punaisesta keinuhevosesta, joka ikään kuin kavahtaa takakavioilleen.

Erinomainen tekniikka olisi muuttaa valokuvien yksityiskohtia ikään kuin piirroksiksi Photoshopissa on siihen filtterit. Ja sitten voisi mennä ottamaan itse kuvia. Katajanokalla on Nallekorjaamo. Teddykarhut taisivat tulla omaa elämääni ajatellen hiukan myöhään, mutta veljeni sai Englannissa käyneeltä tädiltään pehmolelu-apinan. Oli näkevinäni näyteikkunassa sen kaltaisen.

Ja olisi kysyttävä äideiltä ja opettajilta, mitä mieltä he todella olivat Raamatun kuvista. Minusta ne olivat julmia ja pelottavia. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että etenkin Vanhan testamentin kertomukset ovat julmia ja pelottavia. Kyllä joka mökin saksalaista pikkuporvarillisuutta henkivä ”Suojelusenkeli” oli toista, vaikka Suomessa ei kai ole sellaisia rotkoja, siltoja eikä ehkä enkeleiktäkään.