Pastilli

Ylpeä pitää olla, vaikka köyhyydestään ja reikäisistä hampaistaan.

Tuo arvoituksellinen aforismi on tuttu pohjalaisessa murremuodossaan. Se siis alkaa ”ylypiä”.

Jos aikakone saataisiin viimeinkin toimimaan, meille matkustajille tulisi kiire pois Wienistä kuuntelemasta, miten Mozart todella soitti ja Haydn hymyili hyväntahtoisesti, koska joka paikassa olisi niin kaamea paskan haju. Pitkävartisia saappaita ja kantotuoleja käytettiin samasta syystä kuin vaunuja. Niin sanotut kadut olivat ainakin sateella keltaista liejua, jonka hajusta tiesi, mitä niissä seisoi. Asiasta kertovat monet matkailijat. Viemäreitä ei ollut keksitty. Eräänä vuonna Lontoossa Thames hyytyi tahnakssi.

Pitkät vuosisadat ihmiset, kuuluisat kaunottaret mukaan luettuna, erottuisivat mustuneista ja puuttuvista hampaistaan. George Washington itse nikkaroituja puisia tekohampaita säilytettäneen museossa.

Varmaan valokuvista löytyisi vahvistusta oman muistini aikakoneelle. Sotien jälkeen olin aivan tavallista, että lasten maitohampaatkin olivat ihan täynnä reikiä ja että tytöille hankittiin rippikoululahjaksi tekohampaat.

Mielestäni muistan, että köyhien perhein lapsiperheet näkyivät tässä asiassa erikoisesti. Siitä ei ehkä ollut tietoa, että hammasmädän eli karieksen takana on bakteeri. Hampaiden reikiintyminen on siis tarttuvat tauti.

Lapsuudessani sokeri oli säännösteltyä eikä makeisia saanut usein. Sokerien vaikutus ei voinut olla suuri. Siitä huolimatta nuorisorikollisuus rehotti. Monikin kävi pihistämässä skoolista sokeripalan tai jopa nyrkillisen Siroa tai Pulmua, jos valvovan henkilökunnan silmä vältti. Itse en ollut varma, joutuuko sellaisesta putkaan. Pelkäsin että joutuu.

Mutta silti taivas repesi ja Aukustin baarista myytiin tietenkin Sisua humalaisille, koska oli hyvin kaukaa viisasta viskata kitusiin muutama Sisu tai Merijalin tervapastilli ennen kuin meni äitinsä eteen tai lähestyi töröhuulin tyttöystävää.

Molemmat mainitut olivat suomalaisia, ja turkulainen Seres ja oululainen Merijal olivat merkittäviä liikeyrityksiä. Epäilisin hiukan, että kuuluisammat Fazer ja Herllas tai Lappeenrannassa toiminut Chymos noudattelivat pietarilaista tai saksalaista makua, muun ohella.

Jos oltiin pahanteossa, ja sellaistakin kieltämättä ilmeni, oli luojan onni, että isoisällä oli yleensä takin taskussa aloitettu rasia Pectus-pastilleja, joten hänen tulonsa kuuli. Betonitöissä, viemärinkaivussa ja puusepän askareissa hän käytti jalkineinaan tohveleita, joille vasta aivan viime aikoina keksittiin antaa tuotenimeksi ”Reino”.

Elokuvaestetiikkani keskeinen osa on äänimaailma. Katsomossa Figarol-pastillit kierivät rasiassa ja Eukalyptus, Euka-Mentha tai ”uskovaisten karamelli” Alku rapisivat pusseissa. Pop-cornista ei ollut kuultukaan, ja sitten kun sitä alkoi saada, hämmennys oli suuri: syödäänkö tällaista? Vaahtokarkki (Marshmallow) nuotiolla paahdettuna, kuten sarjakuvassa ”Tenavat” vaikuttaa ajatuksenakin luotaantyöntävältä. Ei ole tullut maistettua.

Purukumin syömistä näimme kuvissa, kunnes Jenkki (venyy ja paukkuu) tuli markkinoilla suunnilleen samaan aikaan kuin Mattisen farmarihousut.

Monien makeisten perusaineena oli arabikumi, jota saadaan akaasiasta. Kirjallisuudessa väitetään, että esimerkiksi juuri Sisun resepti oli tavattoman salainen. Ponkalan perheen ulkopuolella sitä ei tuntenut kukaan.

Sen moni on huomannutkin, että pohjoismaiden tuolla puolen ollaan niin sivistymättömiä, ettei lakritsia tunneta lainkaan, ja ammoniumkloridi eli salmiakki on sekin erikoisuus.

Näiden mietteiden tausta on selvä. Pidän jäätelöstä, etenkin Jymy-Jäätelöstä, mutta en sitäkään nyt muuten vain ostele. Pastillit ja karamellit ovat täysin unohtuneet eikä suklaa houkuttele. Aina kun täytän 70 vuotta, haluan yhden punssileivoksen, koska se vihreä marsipaani on hyvää.

Tänään oli sellainen olo ikään kuin kaipaisi jotain. Päädyin siihen että jotain makeaa. Muistin nähneeni jossain lääkekaapin perällä suhteellisen uuden rasian Läkerolia ja tiedättekö – se oli hyvää! Jos tämä tunne toistuu, on kokeiltava, miltä maistuisi Gifu. Niin se kirjoitetaan. Isot pojat väittivät, että se luetaan ”sisu”, mutta en minäkään kaikkea usko. Logon on joka tapauksessa suunnitellut kivipainon taitoja Arnold Tilgman 1928.

Ehkä aikakirjat kääntyivät, kun lastenkutsuista alkoi jäädä Mariannea yli eikä täytekakkuun saatu syntymään kuin kolo. Luullakseni vielä 1970-luvulla lapset villiintyivät täysin makeasta. Niinpä sellainen henkilö, jonka nykyinen nimitys on pedofiili, tunnettiin ennen yksinomaan nimityksellä ’”namusetä”. Ja lapsille lykättiin vaikea ongelma. Jos tuntematon setä tarjoaa karkkia, ei saa ottaa.

Tällaista puhetta oli. En ole varma, näinkö koskaan nykyisen Helsingin kaupunginteatterin kallioilla namusetää tai itsensäpaljastajaa, joita siellä kerrottiin vilisevän.

Uskon kyllä että tarinat ovat totta ja varoitukset olivat tarpeellisia. Pitää muistaa kysyä Tarja Haloselta, joka on seudulta syntyisin. Itse muistan vain Toisen linjan pimeän viinan myyjät ja ryöstötarkoituksissa iltaisin liikehtineet.

Sen kuulin kerran ja päättelin natiaisten puheista, että lauantaina, jolloin monilla lapsilla oli karkkipäivä, näitä setiä oli liikkeellä paljon. Helsingin ruotsinkielellä nimitys oli ”fula gubbar”.

Eräs perheenisä joutui poliisin puhuttelemaksi oikaistuaan kallion yli kädessään vielä sellofaaniin kääritty tikkukaramelli. Tuon tarinan takia en vie vieläkään naisväelle kuin ruusuja, ja harvemmin niitäkään.

Hollywoodissa ei Santa Monicassa muuten tuoksuu eukalyptuspastilli. Sinne istutettiin sata vuotta sitten