Häilyvät rakenteet

Liiaksi science fiction tapaa muistuttaa ristisanatehtäviä. Ehkä kovankin ponnistelun jälkeen ratkaistu tehtävä menettää merkityksensä ja mielenkiintonsa ja unohtuu.

On mahdollista, että sellainen pitää kalsiumia kurissa ja siis aivoja ajattelukunnossa. Siihen on kyllä muitakin keinoja.

Fred Hoylen viimeksi mainitun ”Mustan pilven” ohella ”Ensimmäinen lokakuuta on liian myöhään” on erikoisen viehättävä ja viihdyttävä kirja, jonka lukeminen kyllä hiukan harmittaa jälkeenpäin.

Helpotuksen tuo ”ajan nuoli”, joka on nyt jälleen vilkkaan mielenkiinnon kohde myös yleistajuisessa kirjallisuudessa.

Professori, tähtitieteilijä Hoylen aikaan aavistettiin, ettei Kööpenhaminan versio ehkä ole viimeinen sana. Näytti siltä, että vaikka aikaa ei voi kääntää taaksepäin eikä ajassa matkustaminen menneisyyteen siis onnistu, kvanttimaailmassa olisi tästä säännöstä pahoja poikkeuksia.

Näin voi olla. Siten Prigogin sai Nobelin dissipatiivisista eli häilyvistä rakenteista ja se varmuus, että syy edeltää seurausta ja maailmankaikkeus kulkee kohti tuhoa, saivat ainakin alaviitteitä.

Hoylen enimmäkseen unohdettu romaani sisältää aivan mainion jakson. Sankarit, huipputason ydinfyysikko ja huipputason pianisti, päätyhvät hiukan levottomuutta herättävissä olosuhteissa vuonna 1966 Hawaijille.

Australiasta tulossa oleva matkustajalentokone palaa jatkolennoltaan takaisin Hawaijille, ja lentäjä kertoo, että Los Angelesia ei ole enää olemassa.

On se sellainen uutinen, että se on käytävä tarkistamssa. Maastonmuodot täsmäävät, mutta toden totta, kaupunkia ei ole, ei yhtään katua, ei autoja, ei ihmisiä.

Myöhemmillä tiedustelulennoilla New Yorkin kohdalla näkyy joitakin nuotiotulia ja maakuopissa kyyristeleviä ihmisiä, mutta Lontoossa on business as usual. Elämä on ennallaan, mutta kukaan ei tiedä, miksi idästä, lännestä ja etelästä ei tule minkäänlaisia signaaleja eikä radioviesteihin vastata.

Sitäkin on selvitettävä. Ranskassa valmistaudutaan lokakuun 1917 suurhyökkäykseen. Britit luonnollisesti tietävät, kuinka siinä on käymässä, ja ottavat yhteytta myös Paul Hindenburgiin, joka ei hänkään ole enää kovin sotaisa, kun Venäjä on sekin kadonnut ja rauatietkin katkeavat Itä-Puolaan.

Sankarit viettävät aikaa antiikin Kreikassa ja miettivät Peloponnesolaissodan peruuttamista, mutta päätyvät kauas tulevaisuuteen, jossa tiedetään ja osataan näyttää elokuvana, ettei toivoa ole. Ihmisiä tulee aina liikaa, lajit kuolevat sukupuuttoon ja melkein kaikki ihmiset tappavat toisena ja käyttävät tuhat vuotta seuraavaan kierrokseen, joka päättyy samalla tavalla.

Koska Hoyle ja hänen tekijäkumppaninsa – poika – kirjoittivat kuitenkin niin hyvin, en nyt pane tähän koko juonta.

Mutta Hoyle ja Bradbury samoin ovat monin tahoin vanhentuneita, kun taas Dickens ja Dostojevski eivät ole.

Viittaukseni häilyviin rakenteisiin tarkoittaa, että kirjoittajien usko mekanistisiin, väistämättömiin kehityskulkuihin oli kirjoitusaikaan selvä asia, muttei nyt välttämättä ole.

Kehotan aina lukemaan mieluummin joutavanpäiväistä roskakirjallisuutta kuin vaivautumaan ”suuren kirjallisuuden” pariin. Senkin takia Hoyle – ja jopa Jules Verne – ovat mainioita ajatuksia etenkin niille lukijoille, jotka voivat periä kuukausipalkkaa siitä, että vetelehtivä minkä tahansa kirjan ääressä.

Kun kaikki eivät ota opikseen tästä, lukekoon nyt niin Martti kuin muutkin, että tulee jännittäviä kirjoja. E.O. Wilson ja konsilienssi on selkeästi hyvin tärkeä ajatuskuvio, ja siis suomeksikin saatavissa, ja se uusi vihreäkantinen on ohutkin.

Mutta tietoisuuden ongelmasta kirjoittaneista Daniel Dennet on kuuluisin, syystä. Hänen uusin teoksensa on nimeltään ”From Bacteria to Bach and Back: thje Evolution on Minds”.

Hieno nimi. Bakteereista Bachiin ja takaisin. Hoyle ja hänen pianistinsa, joka soitti tulevaisuudessa die Kunst der Fugea tuevat mieleen.

Dennet näyttää lähtevän liikkeelle silmukan käsitteestä. Se on lupaavaa. Kuuluisa D. Hofstaedter (kulttikirja ”Escher, Göfdel, Bach” vuosikymmeniä sitten) näyttää hänkin julkaisseen hiljan kirjan, jossa ajan nuoli taitaa mennä solmuun: minä olen silmukka.

Heti kun saan käsiini pahaa aavistamattoman entisen kollegan, on muistettava kysyä geometriasta. En tiedä enkä arvaa, meneekö geometrian solmuteoria kenties vektroriavaruuden puolelle, vai pysytäänkö skalaarimaailmassa.

Ajatus viehättää kovasti. Geometrisesti kuuluu voivan suunnitella eli laskea solmuja, joita todistettavasti ei voi avata.

Sitten saisin tietää senkin, onko minulla ulkokenkieni nauhoissa juuri sellaiset solmut, vai riittääkö selitykseksi Gödelin toinen lause.