Museovirasto

Kuva: Mikkola, Ukselmakuru, 1928

Kehityksen kärjessä on ollut monta vuotta Kansalliskirjasto. Kahden kesken olen luvannut sen johtajalle Kai Ekholmille patsaan tai vähintään reliefin. Miten lupaukseni lunastan, sitä mietin öin ja päivin. Projektori olisi halpa vaihtoehto. Kirjaston johtajista on maalattu muotokuvat.

Olen syvästi vakuuttunut siitä, että koulutus ja kulttuuriperinne ovat parhaat mittarit ja lisäksi parhaat keinot kansakunnan menestyksen kannalta.

Siltä varalta että joku lukijoistani olisi äkkinäinen, kulttuurituote on mielestäni myös pihasta löytyvä jakoavain ja tietysti bitti sekä poikittain että pitkittäin.

Tuo vitsailu biteistä on tarkoitettu peittämään asian monimutkaisuutta. Teen noin jatkuvasti. Jos kirjoitan, että joku käyttäytyy kuin kusiaisia housuissa, asiaa ei paranna entomologinen katsaus siloviholaiseen (Myrmica rubra), joka usein erheellisesti sekoitetaan keltiäiseen, vaikka sitä osuvasti nimitelläänkin juuri kusiaiseksi.

Sen sijaan pohdiskelisin mielelläni laajastikin, miksi hyönteiset lähentelevät informaatioteknologiaa. Bugi ei koodin tai sovelluksen virhe on suomeksi koppakuoriainen tai jotain muuta, muistikampoja nimitettiin ainakin ennen satiaisiksi, vaikka en ole nähnyt koskaan niitä häpykarvoitukseen tarttuneina, ja bitit puolestaan tuovat mieleen hyvin pienet ötökät, joita joskus vilahtelee kovilla alustoilla. Se ei taida pitää paikkaansa, että näitä tuholaisia levittäisi hiiri. Ainakin minun hiireni on vain likainen ja välillä pölyinen ja syökin vain paristoja.

Bitti on puheessa ykkönen tai nolla, käytännössä kyllä tai ei, tallenteissa tyypillisesti magneetin plus- tai miinuspää. Monimutkaisuus on aineen rakenteessa. Esimerkiksi metalleissa kysymys on magneettikentissä, jotka koostuvat kiteistä ja ne taas voivat tietyissä olosuhteissa vaihtaa napaisuutta tai esimerkiksi heikentyä.

Ajatus kansakunnan menestyksestä on hyvin maalainen. On myös taloudellisesti tehokkaampaa halkaista molekyylejä kuin koivuhalkoja. Ensin mainittu eli molekyylien syöttäminen toisilleen voi tuottaa esimerkiksi lääkkeitä tai ravintoaineita, joiden turvin pysytään hengissä; klapit ovat hyviä, jos omistaa uunin, mutta ilo niistä on suhteellisen lyhytaikainen eikä hinta huimaa päätä, paitsi huoltoasemalla.

Ja ennen kuin palaan asiaan, tiedättekö mistä näette parhaat tietokoneet? Ikkunasta tai raitiovaunusta. Lehti tai neulanen on hämmästyttävä tehdas, joka tuottaa omaan ja kaverin tarpeisiin kaikkea hyödyllistä, kuten sokereita, käyttämällä valon (fotonien) yhteispeliä elektronien kanssa, vetämällä sisäänsä aineita ja kaasuja ja luovuttamalla toisia. Yksi niiden tuottamista jäteaineista on happi.

Palaan asiaan. Museoviraston kaikelle verkkoyleisölle avaamat sivuston, osa verkkopaikkaa Finna (finna.fi), on hurja saavutus.

Kun käsillä on se eilenkin mainittu antologia, siis sen kuvien silaus ja sijoittelu, suunnittelin sydänhalvausta löydettyäni suoraan verkosta juuri ne valokuvat, jollaisia olin havainnut tarvittavan. Siellä on ihmisiä pohjoisen maisemassa, esimerkiksi Rovaniemen markkinat 1920 ja 1935 ja 1955 ja hyvät kuvat Kolttakönkäästä ja Jäniskoskesta. Siellä on vaikka mitä.

Käyttäjän tulee ymmärtää, että sivusto on osittain luettelo. Kaikki valokuvat eivät ole käytettävissä. Niistä on näkyvissä vain vähäpätöinen esikatselukuva. Joissakin kuvissa on suuri ja rumentava copyright-merkki, joka tarkoittaa, että on lähetettävä sähköpostia ja pyydettävä oikeuksia. Se ei välttämättä tarkoita, että kuvasta olisi maksettava.

Mitä Kansan arkisto on tehnyt, sitä en tiedä. Kauhavalta ei ole kunnanvaltuuston kuvaa, vaan kommunistipuolue miettimässä politiikkaa edustajiensa kautta. Nuorisoseurantalon sijasta on työväentalon kuva.

Kansallisen sankarin asemaan on nostettava valokuvaaja Matti Poutvaara kaikkien tuntemien klassikkojen (Paulaharju, Pälsi) rinnalle. Lapin kuvia häneltä on paljon. Tyyli on omaa aikakauttaan, hiukan asetellun oloista, tasapainoista. Kamera on hyvin luultavasti ollut Hasselblad. Otso Pietinen julkaisi samoihin aikoihin opaskirjasia vähän kaikesta ja olen muistavinani, että hänen työasuunsa kuului Rolleiflex.

Ehkä Yrjö A. Jäntti oli katkeroitunut valokuvaaja, koska hän elätti koko joukkoa tuon alan ammattilaisia. Ehkä myös yleisö oli helpompaa. Valokuvakirjoja siis ilmestyi ja ne menivät kaupaksi.

Olen erittäinkin hyvin selvillä, että Suomessa on näiden ja SA-valokuvien lisäksi hyvin merkittäviä kokoelmia, joita on jäsennetty ja järjestetty vuosia jopa käsityönä. Ainakin Heden ja luullakseni Kalle Kultalan kuvat ovat tallessa. Puhe on suureksi osaksi lehtikuvista.

Siinä olisi miettimistä juhlavuodeksi. Vanhat lehtikuvaajat osasivat.

Suomen kuuluisin uutiskuva on ”Kyösti Kallion viimeiset askeleet Helsingin rautatieasemalla”. Kuvasta tehtiin postimerkki. Se on se tapaus, kun Talvisodan väsyttämä, juuri eronnut presidentti sai sydänhalvauksen asemalla ja kaatui Mannerheimin ja kenraalien käsiin.

Neljäs valtiomahti – media – oli paikalla, ja tapauksesta tuli kansallinen ikoni.

Perässä kuuluisien kuvien luettelossa tulevat sitten Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja niin edelleen.

Mutta Museoviraston kokoelmassa on runsaasti myös piirroksia, ja jotkut niistä ovat hyvin vanhoja ja eräät hyvin mielenkiintoisia.

Ettei tämä kirjoitus olisi pelkkää ylistelyä, ehdotan kunnioittavasti, että kirjastojen ja museoiden tunnuseläimeksi otettaisiin sananjalka. On se niin kaunis kasvi ja kaunis nimi.

Ja kuva on sanan jalka.