Kuule

Normandian maihinnousun siinä vaiheessa amerikkalainen tulenjohtaja merkitsi tykistön ja rynnäkkökoneiden kohteeksi rantahotellin, joka näytti siltä, että siellä on vihollisen etäispesäkkeitä. Kirjallisuudessa ei kerrota, miten sattui niin, että tulenjohtaja oli perehtynyt hyvin kaunokirjallisuuteen ja erittäin hyvin Proustiin. ”Kadonnutta aikaa etsimässä” sarjan ensimmäinen nide on nimeltään ”Combray”. Tiedettiin, että Proust oli tuota lapsuutensa paikkaa kuvaillessaan ajatellut pientä Illiers’n kaupunkia. Kaupungin nimi muutettiin vuonna 1971 virallisesti muotoon Illiers-Combray.

Tutkijat ovat kirjoittaneet kiivaasti kuvauksen ja todellisuuden eroista, kuten aina. Siellä Prousteilla oli kuitenkin tapana käydä, ja aika oli paljon ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Mutta tulenjohtaja jätti omin päin tuhoamatta pienen hotellin. Siellä se kai on edelleen, varmaan muistolaatta seinässä. Kysymyksessä oli sotilasrikos, käskyn täyttämättä jättäminen Pikku asia jäi kohta suurten varjoon; Pariisi oli panostettu, ja varmasti ilman Ruotsin konsulia ja harvinaisen viisasta saksalaista komendanttia kaikki olisi tuhottu. Konsuli oli Raoul Nordling ja kenraali oli von Choltitz. Hitler pani kuulemma pahakseen, että tässäkin selvä käsky jäi toteutumatta.

Etelässä oltiin tarmottomampia. Rooma julistautui vapaaksi kaupungiksi eli ilmoitettiin, ettei sitä puolusteta. Amerikkalaiset ajoivat ilman vastarintaa kaupunkiin asti ja rupesivat pitämään hauskaa. Sitä ennen heillä oli ollut vähemmän hauskaa Anzion maihinnousussaan ja vuoristotaistelussa. Monte Cassino oli paha. Saksalaiset taistelivat erinomaisesti, amerikkalaiset erittäin tyhmästi.

Pyhiinvaelluksen sijasta ehdottaisin tutustumista Proustin romaaniin. Tein kyllä itse kerran pyhiinvaelluksen Pariisin bulevardille, jonka varrella romaani syntyi aika erikoisissa oloissa. Proust oli oikeasti sen verran sairas mies, ettei hänestä ollut rintamala. Asuessani Pariisissa kuljin joka päivä Carnavalet-museon ohi. Sinne on rakennettu uudelleen Proustin työhuone kuuluisine korkilla päällystettyine seinineen.

Proustin romaanilla on kyllä huono maine. Sitä pidetään yhtä vaikeatajuisena ja pitkästyttävänä kuin Joycen ”Odysseusta”. Sen lukeneita on harvassa.

Nyt kirjoitan mainostaakseni, että tänään alkaa illan suussa Proustin luenta radiossa, ykkösen puolella. Jo esitetyn näytteen perusteella arvioiden Erja Manto on tehnyt tässäkin mestarillista työtä. Koska luenta on kuunneltavissa myös lähetysajan jälkeen, mitä jos hakisitte kellarista litran pari olutta, riisuisitte sukat ja antaisitte tekstin kuljettaa. Olen kuullut huonommistakin tavoista viettää aikaa.

Inkin suomennos jäi epätasaiseksi, mutta ei sitä uudestaankaan tehdä. Annikki Suni kuoli – hän suomensi Proustin viimeisen osan, koska myös Inki oli kuollut käytettyään myös tuhottomasti aikaa työhönsä, vuosikymmeniä. Jos itse putoaisin taas kerran Proustin vangiksi, en ole ihan varma, lukisinko suomennosta, alkuperäistä vai sitä parasta englanninnosta. Itse asiassa myös ruotsinnos on hyvä.

Kerran menin jostain syystä vieraisille. Isäntänä oli Lauri Törhönen. Ajattelin käydä ehdottomassa, että joku sulkisi puutarhassa soivan radion, mutta se olikin Niilo Tarvajärvi itse. Hän oli radio-ohjelmiensa vuoksi yksi Suomen suurimpia julkkiksia ja lisäksi miellyttävä ihminen. Muistikuvani hän televisio-ohjelmistaan ovat haaleampia. Hänessä oli sitä lapsellisuutta, jota yleisön sankarilta odottaa.

Hän oli taustaltaan ammattiupseeri ja kertoi, miten hän tykistön tulenjohtajana jätti vastoin käskyä tuhoamatta Äänisniemen Kizhin puukirkot, jotka ovat olleet jo kauan maailmanperintölistalla ja lienevät puurakentamisen huippu koko maailmaa ajatellen. Japanista en ole varma, kun en ole käynyt.

Syystä tai toisesta kirkot piti polttaa, vaikka Ääniseltä ja Syväriltä yleensä vetäydyttiin vähin äänin. Tarvajärvi jätti siis upseerina käskyn täyttämättä. En muistanut kysyä, oliko hän käynyt niillä seuduilla myöhemmin rauhan aikana.

Korkeiden rintamaupseerien keskuudessa esiintyneestä kusipäisyydestä on vieläkin kerrottu aika vähän.

Jouduin jossain märin tekemisiin tämän kuuluisuuden kanssa, kun isäni yritti selvitellä sotkua, joka aiheutui joulupukinmaa-hankkeesta. Tiesimme kaikki, että ajatus oli mieletön ja lapsellinen. Kuka lähtisi Lappiin katsomaan joulupukkia, etenkään ulkomailta!

Radio oli eriskummallinen laitos siihen aikaan. Eino S. Repoon asti ylivarovaisuus oli selviö. Radiota kuunneltiin kuin kirkon penkissä. Hupailut ja hauskutus oli erotettu ja otsikoitu selvästi. Joskus kansakulumainen valistus oli vahvasti esillä. Lähetettiin ”kuulokuvia” eri puolilta maata ja maailmaa. Toimittajat olivat muuten erittäin ammattitaitoisia. Nyt arkistosta kuunneltuna tietty kuivakiskoisuus oli ajan tapa. Rintamaradiot olivat tuoneet mukaan myös toisenlaista. Kun Pekka Tiilikainen haastatteli sotamiehistä, uskottavuuden ja koreilemattomuuden tuntu oli vahva.

Ehkä Revon uudistus oli todella moniarvoisuutta, kuten silloin väitettiin. Ensin radioon ja sitten televisioon tuotiin aivan uudenlaisia ohjelmia. Televisiossa Reino Paasilinna herätti kauhistusta haukuskelemalla jopa vakuutusyhtiöitä.

Oma tulkintani on, että vaikka Kekkonen itse toimi takausmiehenä, ajankohta oli väärä ja Repo hiukan turhan ylimielinen. Kun Kekkonen vetäisi tukensa ”radikaalien” takaa, osa näistä jäi tyhjän päälle. Kuulijat eivät silloinkaan halunneet ravistelua. Poliittissävyinen kabaree vaihtui sävelradioksi ja rokki syrjäytti ”tiedostavan poliittisuuden”. Epäilen että vanhoillisiin kuului paljon pitkän linjan työläisiä.

Arkistosta on kuunneltavissa ”Sotilaiden äänet” -kooste 60-luvulta. Se on hyvä ja todenmakuinen ja aika selkeästi vailla propagandaa suuntaan tai toiseen. Television ”Sodan ja rauhan miehet” oli luultavasti nyt 100-vuotiaan Suomen tärkein mediatapahtuma. Asiat olivat enimmäkseen totta ja tarinalle oli dramatisoinnilla löydetty kaikkien käsitettävä muoto.