Rengasmatka

Julisteessa käskettiin käyttää kesäloma rengasmatkailuun Suomessa. Koska mainos oli muistaakseni rautatieaseman odotushuoneen seinässä, tarjolla oli ilmeisesti jokin helppohintainen lippuratkaisu.

Ajatus oli vähän outo, koska tunnetusti rautatien linjattiin maatalouden ja maanomistajien mieltä noudattaen eli siis pöheikköihin, joissa ei oikeastaan ole mitään katseltavaa.

Maanteillä nähtävyyksiä ei tarvinnut etsiskellä, koska tienpohjat olivat vanhoja. Oli itsestään selvää päätyä esimerkiksi Keuruulle tai Petäjävedelle, joissa molemmissa kirkon seudut ovat ensi luokan nähtävyyksiä.

Viimeksi sitä kautta ajaessani sain vaikutelman, että Kangasala, joka on oikeasti juuri niin hienoa maisemaa kuin hehkutetaan, on kasvanut siten umpeen, ettei siellä pane merkille sen erikoisempaa. Vehoniemellekin pitäisi erikseen poiketa ja nykytapaan hyvin kaunis kirkonkylä sivuutetaan vierestä. Viime kesänä ajoin väkisin Ruovedelle, mutta sielläkin on hyvä olla ennakkotietoa.

Suomalainen maisema sisältää myös suomalaisen taiteen ja viihteen perusmallit. Edelleen muistutellaan, että Sibelius olisi käynyt suorastaan Kolilla, joka olisi tehnyt häneen edullisen vaikutelman, ja sinfonioista on siitä pitäen kuulosteltu Kolin kolinoita, mielestäni hiukan lapsellisesti.

Ruoveden Kautun kanava oli vuosikymmeniä elokuvateollisuuden suosiossa. Aina kun tarvittiin kuvaan sisävesilaiva ja kukaties kanava, ajettiin sinne. Sillanpään ”Elokuun” ajateltu maisema lienee ollut Murole, mutta Kassilan kuuluisa elokuva samasta teoksesta on ulkokuvattu Kautun kanavalla. Asiaan lienee vaikuttanut jo tuohon aikaan vanhanaikainen kääntösilta. Ja ”Rosvo-Roopen” lossin olen itse nähnyt. Se oli Ruovedeltä Mäntän suuntaan mentäessä, Syvingin salmessa.

Jokin harva onnettomuus jäätyy ihmisten mieleen. Konneveden Kivisalmen lossionnettomuudessa hukkui parisen kymmentä ihmistä linja-auton yksipiiristen jarrujen petettyä. Tapaus muistetaan maakunnassa edelleen, ehkä laajemminkin.

Mutta samaan seutuun liittyy aiheeni. Keiteleellä on Suomen huimimpiin kuuluvia järvinäkymiä, mutta päästäkseen hollille joutuu pujottelemaan pikkuteitä. Jos on vihiä asiasta, Neiturin kanavalle löytää auton kanssa, ja siinä on Järvi-Suomea todella komeasti.

Mutta karttojen mukaan metsissä on sangen kiinnostavia paikkoja, kuten harju- ja suppamuodostelmia, joista paikkakuntalaisetkaan eivät ole välttämättä selvillä. Suonenjoella nämä jääkauden jäljet ovat keskellä taajamaa.

Eteläisemmän Suomen retkeilymahdollisuudet saattavat olla suurelta osin käyttämättömiä. Jos mielenkiinnon kohde on suo, suojeltuja alueita löytyy, esimerkiksi Torronsuo Tammelassa. Hämmästyksekseni Ruoveden Juupajoen puolen Siikaneva on kasvanut näkymättömiin. Joku voi olla ihan kiinnostunut, kun kerron, että tässä oli sodan aikana lentokenttä, jolle mahtuivat pommikoneetkin ja että isäni aloitti jatkosotansa täältä. Nyt se on aivan samanlaista tukkimetsää kuin kaikkialla muuallakin eikä puiden takana olevaa avosuota arvaa kuin tuoksusta, jos sattuu olemaan auton ikkuna raollaan.

Karttojen kanssa olen miettinyt, millaista olisi käydä Suomen tai ainakin Etelä-Suomen tai vähintäänkin asuinseutuni kaikissa kirkonkylissä. Se ajatus pidättelee, että luullakseni useimmissa kirkonkylissä oli viisi pankkia ja kaksi kauppaliikettä, ja niistä osa on nykyisin suljettu tai rähjääntynyt pahanpäiväisiksi ja kerran toiminut kioski on kaatunut eikä kylissä sitten oikeastaan ole ihmeempää nähtävää. Mutta paikat, joissa ei muista käyneensä, herättävät silti uteliaisuutta.

Millaista mahtaa olla Siikaisissa? Pohjanmaalla Pirttikylä (Pörtom) on paikka, johon ei ole tullut koskaan asiaa. Lestijärvi on niin ikään jäänyt vieraaksi.

Isoisäni ja appeni osasivat, kumpikin osittain ammattinsa vuoksi, luetella maakunnassa ajeltaessa eri talojen asukkaat nimeltä ja kertoa jotain näiden hallitsevista luonteenpiirteistä.

Kätketty arvostelu osuu omaan nilkkaan. Koska itse paikalla ei liene mitään erikoisempaa, en ole vaivautunut koskaan käymään muutaman kilometrin päässä, lähellä Espoonkartanoa olevassa kahden kallion välisessä painanteessa, joka saattaa olla nykyisen arkeologian mukaan Suomessa hyvin vanhana pidettävä, keskeytyksittä kiinteästi asuttu paikka – paitsi että nyt siellä ei ole mitään. Ikää paikalla on ehkä kuusi tuhatta vuotta, ehkä enemmän. Kalastusta ja rantarosvoja ajatellen paikka on hyvä.

Espoon puolelta tulee jatkuvasti esiin ketä tahansa kiinnostavia löytöjä, myös metalliesineitä. Pitäisi tutustua johonkin ammattilaiseen. Olisi kiinnostavaa kuulla, missä määrin esineistö viittaa Karjalaan, viikinkeihin ja Viroon.

Haparoivien ajatusteni mukaan muinainen ”Suomi” oli erilaisia alueita, jotka eivät välttämättä olleet tekemisissä keskenään ennen 1300-lukua, jolloin etenkin ruotsalaiset jaarlit alkoivat tosissaan tömistellä täällä.

Murteentutkijoiden arvio Turunmaan läheisistä yhteyksistä Viroon tuntuu uskottavalta ja mahdolliselta. Monin paikoin Suomenlahti on ylitettävissä huonollakin veneellä.

Koko Itämeren aluetta koskevaa kirjallisuutta on nyt alkanut näkyä. Välimeri maailmanhistorian liikkeellä pitävänä voimana on ollut lähes sata vuotta hienojen tutkimusten ”päähenkilö”, mutta Itämeri ei.

Yksi syys on poliittinen. Baltiaa ei paljon tutkittu neuvostoaikana. Tujtkiminen ei ollut poliittisesti toivottavaa. Toinen syy on nationalistinen. Suomalaisten on ollut hyvin vaikea irrottautua nykyisestä karttakuvasta.

Näihin asti olen miettinyt, että näen ikkunastani reitin, jota pitkin Mikael Agricola ja Klaus Fleming ovat ajelleet Porkkalan poikki ja Helsingin asumattoman niemen kiertäen. Nyt mielessä on, että ainakin ahtojäiden aikaan tästä on vaellettu esimerkiksi naapuriin varkaisiin tosi kauan. Maisema on kertomus. Talot ovat katoavaa tavaraa.