Leipää ja kelloja

Siis vaikka tuo turhanaikainen laukkaaminen pitkin maita ja mantereita on minusta kuin lapekatolla nukkumista – jos joku pitää sellaista huvituksena, ryhtyköön toimeen heti paikalla – niin eväät ovat leuhkat. Tänäänkin mietin, että pääseekö Kirkkonummen Sittarista jalkamiehenä Prismaan muutoin kuin heittäytymällä pikajunan alle ja sitten, jos niin käypi, että henki säilyy, pyytää ambulanssimiehiä kippaamaan siihen raiteiden eteläpuolelle. Siinä on erilaista tietyötä ja työtietä sen verran sakeasti, että itsetuhoisuutta tarvitaan yrittäessä ajoradan yli tai viertä.

Oli saatava vielä yksi usbihubi ja kuten ennenkin, opiskelijat tai heihin verrattavat, hengenvoimiltaan poikkeuksellisen väkevät nuoret, ovat vallanneet marketin pätkätyöt. Täälläkin ensimmäinen kiinni saatu myyjä sanoi että löytyy. Kahteen kertaan katsastamassani hyllyssä oli edessä rullakko, jonka takaa paljastui etsimäni laite. Lisäksi näin kummakseni hiukan alihinnoitellut laatumerkkien Seagate ja WD kahden teran ulkoiset kovalevyt, jollaisia on hyvä olla aina muutama enemmän kuin tarvitsee.

Suunto-merkkisessä kellossa, hintaluokka 400 – 500 euroa, on nykyisin ”leivänmuru”-ominaisuus. Sellainen olisi kyllä hyvä, kun ensin muistelee, mihin on pannut autonsa, ja sitten koettaa painaa mieleensä, missä päin itse asuu.

Kellossa on sisään rakennettu GPS-järjestelmä. Sen kun nasauttaa päälle liikkeelle lähtiessään, näytölle alkaa syntyä hauskaa murtoviivaa, josta näkee kulmat ja välimatkat eli reitin aloituspaikasta johonkin, vaikka mihin.

Kun nälkää alkaa näpsytellä, painellaan vähän nappuloita ja aletaan seurata äsken syntynyttä reittiä takaisin päin. Tut amo Palda! Auto löytyy, ja kohta häämöttää myös kultainen koti.

Menetelmä on siis sama kuin Hannussa ja Kertussa, jotka mokomat sulloivat taskuihinsa känttyä, kun isä lähti toisen kerran eksyttämään heitä metsään. Ensimmäisellä kerralla heillä taisi olla pieniä valkoisia kiviä. Toinen kerta meni reisille, koska taivaan linnut olivat vetäneet naamaansa ne polun varteen sirotellut leivänmurut, joten ainoa keino päästä pälkähästä oli mennä murhaamaan noita-akka.

Älykelloihin keksitään jatkuvasti kaikkea uutta hauskaa. Kuitenkaan en ymmärrä, miten kenenkään hermo kestää, kun vehkeiden akku toimii maksimissaan alle vuorokauden, ja sitten on taas ladattava. Lisäksi kaiken maailman kiusankappaleiden lähettämät sähköpostit näkyvät kellossa.

Tekisin ehkä saman kuin Pekka Herlin, joka aloitettuaan Kiinan valloituksen edustamilleen tuotteille, pisti Junghans-merkkisen herätyskellon housuntaskuunsa ja vielä sisalnarulla vyön raksiin kiinni, ettei mene hukkaan. Joku viisas alainen oli sanonut, että kiinalaiset ovat muotitietoista väkeä ja mitä kovempi puoluepamppu, sitä hienompi kello. Niin että myös suomalaisesta käypäläisestä katsotaan ensin kello. Ja se oli Junghans. Antti on eri sukupolvea. Hänellä näyttää olevan Philippe Patek, vaikka tarjolla olisi myös Omega Speedmaster 1962. Viimeksi mainitun käyttäminen tuo tosin mieleen keskeytymättömän painonnoston. Tiedän. Olen käyttänyt. Melkoinen molkero.

Olen hiljalleen odotellut, milloin uutisten ykkösaiheena mainitaan uskomaton putkiremontti Kirkkonummella – halvalla, aikataulussa ja kustannusarvion mukaisesti, eikä aikaa kulunut kuin pari kuukautta. Ja kaikki on dokumentoitu.

Ehkä se vielä tulee. Ehkä uutistoimitukset eivät uskalla lyödä kuulijoita hepnaadilla.

Nyt kuitenkin tuli yllätystä yllätyksen päälle. Kotiin oli löydetty vanhoilla konsteilla ja tekeillä tavanomaista rapaamista.

Sitten ovella kopisi. Katsoin kalenterista, että joulupukki se ei voi olla. Siihenon vielä aikaa.

Iloiset Rouvat toivat jutun kuvasta näkyvän kukkalaitteen, joka on suoraan sanoen todella komea. Saaja oli hallituksen puheenjohtaja, rouvani. Itse muhoilin siipimiehenä ja riensin ottamaan tarvittavat valokuvat.

Ojentajat ilmoittivat toimivansa omasta ja kaikkien naapureiden puolesta. Kysymyksessä oli kiitos siitä putkiremontista.

Viikko pari sitten tehtiin tilit ja tällä hetkellä kaikki halukkaat ovat jo maksaneet yhtiölainan osuutensa. Termostaatit on säädetty ja patterit ilmattu.

Tässä on nyt STT:lle ja muulle valtamedialle lisää revittelemisen aihetta.

Olen puuhannut tämän kaltaisissa asioissa aikojen alusta. Itse tapaus on kokemuspiirissäni kutakuinkin ainutlaatuinen.

Heti vaikean operaation tai ison riitajutun päätyttyä asiakas saattaa olla niin pyörällä päästään että jupisee konjakkipullosta ja tultuaan asiassa valistetuksi ainakin pullakahveista.

Sellaisia on nautittu, ja yleensä luonto tekee tehtävänsä, eli isotkin urakat unohtuvat ja muisti vaikuttaa aivojen värityskirjaan siten, että minähän tämän kaiken tein ja nuo lapiomiehet ja kärrääjät ja suunnittelijat ja puuhahenkilöt olivat lähinnä tiellä.

Siihen tottuu. Yleensä ihmiset eivät anna anteeksi sille, joka on auttanut heitä.

Mutta poikkeuksia on.

Poikkeuksen muisto on tuo kimppu. Ehkä siinä on jotain sievän vanhanaikaistga, koska mieleeni tuli, että samanlainen pitäisi lähettä Kiiskelle ja Untolla ja Nupumiehille ja Jorvaksen Sähkölle – mutta he tekivät työtään ja laittoivat laskun.

Vetovastuussa olevat eivät tietenkään vaatineet eivätkä saaneet palkkaa, ja epämukavuus kärsittiin joukolla yleisesti ja yhtäläisesti.

Taloudellinen näkökulma on selvä. Täydellisen läpikäymisen ja papereiden laatimisen jälkeen talojen markkina-arvo on kohonnut merkittävästi. Kaikki kosteudun lähteetkin on käyty läpi. Ylimääräistä vettä on nyt vain kuvan kukkapurkissa. Ah, eikö se ole onnea!