Anna meidän asua

Huomenna käyn katsomassa julkkareissa, mitä olen kirjoittanut juhlalliseen kirjaan. Siinä lienee eri tahoilta poimittuja kirjoituksia Suomen sadasta vuodesta.

Jos olisi käsketty kirjoittaa jotain otsikkoon sopivaa, olisin ehkä kirjoittanut asumisesta. Se on vaikea asia. Ennen ei asuttu vaan majailtiin työn keskellä tai lähellä.

Pohjalaistalo oli selvä yritys näyttää naapureille ja muille ruotsalaisille, että löytyy muutakin kuin kultaa kupiksi ja hopeaa housunnapiksi. Komeimmat talot olivat hankalia asua silloin ja nyt. Tyypillisesti iso osa tuparatia oli talven kylmillään. Ei niitä uuneja pirukaan lämmittänyt joka päivä.

Teollisuuspaikkakunnista Lahtinen sanoi sadatellessaan kotia, perhettä ja muita korkeita asioita, että huoneet on yhtiön. Suomessa hellahuone ja kamari muistetaan, mutta onkohan yksiön historia selvitetty? Kurvin kumilla on isoja taloja, joissa ei alkujaan juuri muuta ollutkaan. Olisiko keittokomero kadonnut kielestä ja maailmasta?

Kun kunnolla laskin, tulokseksi tuli, että itse olen asunut vain neljässä paikassa, tai viidessä, jos vanhempieni Tapiolan koti lasketaan. Tuli minulle sinne vähän aikaa posti, vaikka en itse usein tullutkaan. Puhelinnumeron muistan. Turha soittaa.

Kuitenkin 44 vuotta samassa asunnossa oikeuttaa puhumaan kodista. Tarjosin 30 vuotta sitten kirjaa tästä aiheesta, ja kustantaja sanoi, että aihe on mielenkiintoa vailla. Olimme murtaneet ”ota tai jätä” -markkinat ja selvinneet jopa kunnialla suunnittelemalla ja rakennuttamalla itse kahdeksan taloa, vaikka laki oli, että kunta kaavoitti ja grynderi rakensi. Kuten nyt tiedämme, molemmat epäonnistuivat tehtävässään. Syy oli se tavallisin, lyhytmielinen ahneus.

Me onnistuimme. Porukassa oli Hessu Kukkonen, hyvä arkkitehti, ja muutakin osaamista, vaikka olimme alle 30-vuotiaita. Ajatus oli päästä juuri käyttöön otetun sähköjunan lähelle. Nyt tässä on moottoritiekin.

Yhtiölainaa hakiessa oli laitettava polvisuojukset, koska lainaa oli rukoiltava polvillaan pankinjohtajan edessä. Se onnistui lopuksi. Takaisinmaksuaika oli 5 vuotta ja korko 17 prosenttia.

Meillä oli asenteita, joita voisi sanoa ”vastakulttuuriksi”. Asuntoja rakennettaessa politiikka ei näytellyt osaa, mutta eräät naapurit olivat jäsenkirjankin mukaan vasemmistolaisia, ja henki oli ajan henki.

Nykyisen tulkintani mukaan saimme hyvän kiinteistön käypään hintaan huijaamalla. Yhteyttä myyjään, joka oli vanhaa paikallista rotua, pitivät ydinporukkamme kaksi kaksikielistä, joista toinen oli jopa kotoisin tältä kylältä. En tiedä, missä vaiheessa myyjälle paljastui, että joukossamme oli periaatteessa tai käytännössä suomenkielisiä.

Kylä ja samoin koko Kirkkonummi oli hyvin vankasti perinteinen. Kaupassa puhuttiin suomea, mutta ymmärtämisen kanssa oli välillä niin ja näin. Pikkutien varren asukkaat eivät olleet rikkaita eivätkä ylhäisiä, vaan pelkästään ystävällisiä. Eskari oli ruotsinkielinen. Se ei ainakaan häirinnyt. Naapurikylässä oli suomenkielinen kansakoulu. Aikanaan kävi ilmi, että sen perustamisesta oli käyty ennen sotia raju taistelu. Kunnan kanta oli ollut selvä. Suomenkielistä koulua ei tässä kunnassa tarvita.

Kuvittelen että toisaalta menneisyys Porkkalan vuokra-alueena ja toisaalta ruotsinkielisten maanomistajien perinne ja epäluulo pysäyttivät Espoontaudin leviämisen – Gesterby on kunnan ainoa Haka-tyyppinen kerrostalolähiö. Hiukan epäilen, että tarkoitus oli rakentaa suomenkielisille ghetto, mutta toisin kävi.

Teimme tänne tultuamme 40 vuotta sitten typeryyksiä ainakin oman osamme, ehkä enemmän. Suunnittelimme tosissamme isompaa aluetta, mutta kunta perui puheensa. Ymmärsimme ettei kaltaisiamme kaivattu täällä. Yhteisöllisyys oli silloinkin muotia. Kaikeksi onneksi meillä ei ollut rahaa edes kokeilla uudistuksia. Erinomaisesti toimi kahden, ajoittain kolmen perheen yhteinen kotiapulainen, joka asui meidän kattomme alla ja piti kurissa kaikki kakarat ja siinä sivussa myös nuoret rouvat.

Käyn edelleen yhtiön saunassa, jossa on vähällä käytöllä yhtiön pesukone. Teollisuustasoinen kone kestää 30 vuotta eli se on vaihdettu kerran.

Mainio uutuus oli talojen kasaaminen esivalistetuista puumoduleista. Firma taitaa olla edelleen olemassa. Sen nimi on Bungalow. Domino oli hyvin saman tyyppinen.

Öljykriisi tappoi tämän idean. Tällaisia taloja on muutamia kymmeniä, mutta pientalojen tuotanto on kangistunut kaavoihinsa.

Tässä on erikoista pilarilaatta-rakenne, joka tarkoittaa, ettei koko rakennuksessa ole kantavia väliseiniä. Niinpä meilläkin on siirretty seiniä eli erotettu ja yhdistetty tiloja ainakin 15 kertaa.

Kun lapsia on muuttanut aikuistuneina pois ja kun on tapahtunut muita muutoksia, tiloja on sopeutettu. Toissa vuonna keittiö yhdistettiin ruokailutilaan. Entinen oli muinaisen muodin mukaan saman tyyppinen kuin VR:n vanhat toisen luokan makuuvaunut.

Bungalow sai huonon maineen myös siksi, että kun malli kopioitiin Saksasta, talot myytiin tasakattoisina. Olen tutkinut kirjoista, että idea näihin tällaisiin huonompien insinöörien taloihin on Bauhausin ja skitsit piirsi itse Walter Gropius, apunaan siis Mies van der Rohe. Sen muuten näkee silmällä ikkunajaosta.

Käytännössä ainakaan pientalon tasakatto ei toimi Suomessa. Kaikki katot on muutettu. Meillä on matala harja.

Riippuu ihmisestä, mutta itse pidän edelleen oivalluksena sitä, että ihmisen ei ole aina pakko muuttaa, jos asunto voi muuttaa; näissä on muutettu jopa kerrosaloja. Oma reviiri on tolkutonta ylellisyyttä, samoin putkiremontin valmistuttua se ajatus, että ympärillä on yksi pallonpuoliskon miellyttävimpiä ja toimivimpia asuinalueita.