Sloboa

Teknillisissä yliopistoissa opetetaan kryptografiaa. Luennoille on ollut kovasti tungosta.

Vain Shostan kanssa pääsin keskustelemaan joskus Helsingin slangista salakielenä. Muistelen lykänneeni hänelle Paunosen suuren slangin sanakirjan, joka oli näkyvä, uraa uurtava ja sai Tieto-Finlandian vuonna 2001. Kaikki muut TKK:n professorit olivat sykkiläisiä ja paremmista piireistä. Shostan kouluvuosien kotiseutu oli Toinen linja.

Emme ole olleet yhteyksissä muutamiin vuosiin. On siis ilmoitettava näin verkon välityksin, että Heikki Paunosen uusi kirja ”Sloboa stadissa” on omiaan mullistamaan maailmankuvaa ja lisäksi se on hauskaa luettavaa.

Paunonen suomen kielen professorina on tehnyt sen, mitä muutama on yrittänyt, pahamaineisimmin Veijo Meri, jonka julkaisut sanojen synnystä ovat ennen kaikkea epäluotettavia. Lukijalle on voimille käyvää, että joutuu pohdiskelemaan kovasti, onko jokin selitys kirjoittajan katteeton päähänpisto vai tutkijan tai tutkijayhteisön vakaa kannanotto.

Paunosen hienossa kirjassa (Docendo, 2016) esittää roolia jopa kadonneen kaupungin kuollut kieli, nimittäin Viipurin katukieli. Tiesihän lukija, että esimerkiksi Lopotti on oikeastaan sama sana kuin ”slobo”, joka taitaa Helsingissä olla edelleen käytössä? Viittaus tarkoittaa venäläisyyttä, Paunosen kirjan aihetta.

Helsinki ja Suomen tasavalta teeskentelivät tarmokkaasti, ettei täällä mitään venäläisperäistä olekaan. Ajatus on aika villi, ottaen huomioon Senaatintorin ja Kauppatorin rakennuksineen. Mutta niin vain katukuvasta on ehkä häipymässä kuuluisinkin venäläinen liikenimi, Koff, siis Sinebrychoff. Edes Diakonissalaitos ei enää viestitä, että tämä kokonaisuus, nykynimeltään kai Diacor, on sangen venäläisillä rahoilla perustettu hieno laitos, jonka takana oli hovineiti Aurora Karamzin, itse suomenruotsalaista aatelia ja useankin venäläisen raharuhtinaan leski.

Vain asiantuntijat ymmärtävät, että esimerkiksi neuvostoelokuva ei noussut tyhjästä, vaan perinteestä. Suomessa venäläisyyttä edustivat elokuvassa upeasti Valentin Vaala ja Teuvo Tulio ja teatterin puolella tietenkin Eino Kalima suorine kontakteineen jopa Moskovan taiteelliseen teatteriin. Ajoittain Otavan palveluksessa ollut mainonnan ja kuvajournalismin ja pilajulkaisujen uranuurtaja Veli Giovanni eli H.J. Viherjuuri julkaisi itsekin venäjän oppikirjoja ja kuuluu vaikuttaneen ratkaisevasti siihen, että Suomessa ilmestyi paljon venäläisiä klassikkoja käännöksinä.

Vahvin venäläisyyden ala oli iskelmä- ja laulelmamusiikki, joka oli soinnutusta myöten Pietarista omaksuttu. Suomalainen molli – laskeva seksti – on todellisuudessa venäläinen molli. Venäläisen Aleksanterin kimnaasin kuuluisia oppilaita oli esimerkiksi George de Godzinsky.

Isäni, joka paikkakunnalla asuneena osasi viipuria, saattoi joskus parahtaa pimeimmällä Pohjanmaalla, että ”vilt kiva”. Se puolestaan on Kustaankadun ja Vaasankadun kieltä Helsingistä, eli hänelle kotiseutumurretta. Sedistäni ainakin Kale ja ajoittain Jorkku saattoivat heittää kokonaan slangiksi.

Slangissa ja murteessa on se erikoisuus, että niiden jäljittely on vaikeaa. Kumpaankin kuuluu tietynlainen ääntäminen ja puherytmi. Vanhaa slangia puhuttiin nasaalisti, välillä kiekaisten.

Menen tällä viikolla kirjamessuille myös näytteille pohjalaisten murrelevyjen kanssa (Vaasan Jaakkoo). Suhtaudun hyvin uteliaasti siihen, vieläkö suomen kielen murteen ymmärtäminen on ihmiselle häpeä, vai joko se katsotaan ansioksi.

Itse olen tunnetusti sitä mieltä, että murre on verraton väline kielen rikastuttamiseen, etten sanoisi kaivosteollisuuden hengessä rikastamiseen.

Slangi oli ennen ainakin opettajien mielestä huonoa käytöstä, jollaista ei tullut suvaita. Tiedettiin että slangin puhujat olivat hampuuseja, samaa joukkoa jota ennen nimitettiin sakilaisiksi.

Paunonen on osoittanut ennenkin, ettei slangi ole mihinkään kadonnut. Slangi muuttuu. Paunonen latelee suorastaan satoja esimerkkejä lapsenlapsiltaan kuulemikseen. Se on kohdittain erikoista, koska kirjan aiheena on nimenomaan slangimme venäläisyys.

Itse asia on kai tuttu. Sellaiset sanat kuin ”voda” ja ”mesta” ovat puhtainta venäjää ja samoin tietenkin lafka ja safka. Mutta kirja löytää niiden runsauden.

Tähän voi tuoda lisähuomautukseksi käsityksen slangista – oikeastaan jargonista – tietoisena salakielenä.

Slangin ja murteen muuan suuri ero on kielioppi. Slangissa yleensä vain käytetään erikoislaatuisia sanoja, mutta lauserakenteet eivät muutu. Murteessa on toisin. Turkulainenkin lupaa kieltämällä. ”Et sää turpaas tahdo” on suora kysymys.

Erikoiskieli tähdentää yhteenkuuluvuutta mutta on samalla tietoisesti tarkoitettu menemään asiaa tuntemattomilta sivu korvien. Narkomaaneilla on syy käyttää kummallisia sanontoja. Paunosen aikaisemman kirjan mukaan ”Onks Heikkiä näkyny?” saattaa tarkoittaa ’”tiedätkö, mistä saisi heroiinia”. Slangilla tehtiin ja kai tehdään edelleen selväksi, mistä kaupunginosasta ja mihin mahdolliseen tappeluporukkaan puhuja kuuluu. Töölönlahden eri puolilla puhuttiin eri tavoin.

Sloboslangi painui näkymättömiin mutta jatkaa vaikutustaan. Luultavasti käsillä on uusi nousu.

En osaa kuin ihastella. Näin tärkeä ja keskeinen asia näin laajasti ja nautittavasti ilmaistuna! Toivottavasti muille käy samalla tavalla kuin minulle. Esimerkiksi taas virallinen Narinkka on tässä kirjassa selitetty tyhjentävästi – ja hauskasti.

Vaihtoehtoja on monta, mutta ”kiva kaveri” saattaa olla sloboslangia ja olisi tarkoittanut alkujaan, ”taitava varas” tai laatuunkäyvä oman jengin jäsen.