Vaaraksi itselleen, ehkä muillekin

 

Myös Katri sanoi olleensa järjestämässä tuttavaansa hullujenhuoneeseen, eikä halunnut jatkaa keskustelua asiasta. Tiesin tarkoin syyn. Ainakin aikaisemmin niin sanottu tahdonvastainen hoito oli vaikeiden esteiden takana. Kerran olin ottanut veitset tuttavan salkusta pois ja puhuin hänet menemään itse Hesperiaan. Kuljimme neljä tuntia ympäri puistoa ja opin käytännön tilanteessa, miten terveenä sairaat saattavat pitää itseään.

Vihlaisi mutta miellyttävästi, eilen. Kukaan ei ruvennut kutsumaan viranomaisia, kun lankesin, ja nyt olen siis langennut mies. Tiesin nimittäin hyvin, että kuisti on juuri purettu, ja asettelin askeleitani edeten pitkin vuoliaista pidellen ovea toisella kädellä, toisessa kädessä kamera.

Katso kuvaa. Avaamisen estävää laudanpätkää oltiin juuri tuomassa, mutta minäpä olin nopeampi. Mielestäni valokuva esittää kuitenkin metafyysisiä kuiluja, joiden yli tanssimme päivästä toiseen.

Ei siinä tullut kuin polvenhaava. Luut ovat ehjät. Toinen käsi sivuutti täpärästi parrun ja otsa vielä niukemmin piirun. Nousin ja kummastelin ja otin valokuvan. Tunteja myöhemmin sielunelämän psykodynamiikka alkoi avautua.

Television setä ja täti kertoivat, miten sopivia henkilöitä Trump ja Clinton ilmoittavat olevansa presidentin virkaan. Niin.

Minulla on levyllä Rubinsteinin ja Horowitzin ja etenkin Arraun vanhatestamentillisessa iässä äänittämiä esityksiä, mutta pianonsoitto on kuitenkin samaa motoriikkaa vuodesta toiseen.

En ole sattunut näkemään edes 50 vuotta täyttänyt aitajuoksijaa, en myöskään korkeushyppääjää. Ehkä heitä hyppää ja juoksee, mutta minusta tuntuu, etten välittäisi olla katsomassa. Sirkus ja akrobatia eivät näytä kuuluvan edistyneeseen ikään. Paralympialaisissa näkee uljaita suorituksia, ja siinäpä se. Kilpailijat, esimerkiksi raajojaan menettäneet, ovat nuoria ihmisiä.

En ole itse ollut Yhdysvaltojen presidenttinä. Kuvittelen että tuohon tehtävään kuuluu kyky toimia riuskasti ja myös yllättävissä tilanteissa. Lehdessä kerrottiin vartioidusta salkusta, jossa on laukaisukoodit. Ajatus on epämiellyttävä – pitäisi päättää muutamassa minuutissa, tuhoaako maapallon ja joukon asteroideja kaupan päällisiksi.

Ehkä kielikuva on paikallaan: se on kuin kulkemista lankun särmää pitkin, pitäen silmällä ympäristöä, muka valmiina reagoimaan.

Lähettämistäni kutsukirjeistä julkistamistilaisuuteen joko päivä, kellonaika tai paikka oli väärin. Oikaistuissa kutsuissa oli edelleen virheitä.

Tämäkin on kiinnostavaa. Aivan mekaaniset tehtävät sujuvat, siis esimerkiksi päässälasku. Keskittymiskyvyssä ei sinänsä ole ongelmia. Vaikeaa on mutkikkaiden ja vaihtuvien tilanteiden hallitseminen.

Seitsemänkymmentä täyttäneestä miehestä ei olisi 30-vuotiaaksi perheenäidiksi. Kun seuraan lapsiperheitten virittäytymistä, mykistyn ihailusta. Riuskat vanhemmat hallitsevat kevyesti liudan lapsia, jotka kiitävät äänen nopeudella tangentin suuntaan.

Eilen mietiskelin makuulla. Välillä nousin katsomaan ikkunasta. Jason M. Barrin kirja Manhattanista ja pilvenpiirtäjistä näyttää avaavan yhdellä iskulla asian, jonka ymmärtämiseen olen itse liian hidasjärkinen.

Remontin ydinvaiheessa, josta vastasi erinomainen Nupumies Oy, totesimme ensin kaivinkoneen avulla, että kun minullakin on kuusen juuressa kivi, josta on eri vuosilta varmasti sata valokuvaa, kun siinä kasvaa päällä niin mielenkiintoista jäkälää ja köynnöstä, ei se olekaan kivi.

Kysymyksessä ei siis ole siirtolohkare, vaan kallion kulma. Kymmenen metrin päässä peruskallio on näkyvissä, ja sama kallio löytyy yhden talon alta. Raakaa nerokkuutta käyttäen maansiirtomiehet ja putkimies löysivät kalliosta lohkeaman, johon uudet vesijohdot vedettiin.

Jo ennen olin hakenut verkosta Kirkkonummen kallioperäkartan ja tietoja maaperästä. Tuossa naapurissa eli Espoossa ja Helsingissä kallioperä on kohdittain dramaattisen näköistä. Maaperästä näemme, miten Salpausselkä jatkuu pitkälle mereen, varmaan Jurmoon asti.

Tämä kylä on tietenkin entistä rantaviivaa eli siis myös entistä merenpohjaa. Ikkunastani näen ilmiselvän kallioluodon. Edes mielikuvitusta ei tarvitse nähdäkseen sen karuna, märkänä ja tuulen pieksämänä.

Joidenkin kokeilujen jälkeen tiedän, että meidän pellolla ei peruna asu ja että tuohon niitylle on turha yrittääkään. Maa on veden vaivaamaa ja emäksistä.

Vasta kun luin, miten Jason M. Barr lyttää useimpien opaskirjoen tiedon peruskalliosta Manhattanin pilvenpiirtäjien ”syynä”. Sinne on voinut rakentaa tuollaisia ennen näkemättömiä virityksiä alkaen 1890-luvusta, koska kaiken voi ankkuroida kallioon.

Selityksessä on se ongelma, että suurin osa pilvenpiirtäjistä ei ole lähelläkään peruskalliota. Manhattanilla on tuota kaikin puolin kiitettävää liusketta saaren kärjessä ja sitten uudestaan ylempänä. Välissä on pitkiä pätkiä hötöä. Ja kiveä on hyvin monenlaista, pehmeitä hiekkakiviä ja marmoriakin.

Barrin mukaan pilvenpiirtäjien kertyminen kahteen eri paikkaan on taloushistoriallinen ilmiö. Yhteys geologiaan oli etäinen. Samalla hän kertoo maanalaisen rakentamisesta asioita, joista Espoon kaupungin olisi ollut hyvä olla selvällä. Helsingissä kalliiksi osoittautunut Kluuvin ruhje ei ole mikään poikkeus, vaan sääntö. Peruskallio ei ole umpikiveä, kuten luulisi. Siellä on kaikkea-. Siellä on erilaisia jokia ja esimerkiksi moreenia. Teepä siihen sitten tunneleita.

Mutta mielenkiintoisin ajatus on kallioperän ja irtainten maalajien mutkikas yhteys, joka vastaa heti siihenkin kysymykseen, miksi Helsinki perustettiin niin myöhään. Ei ole peltomaata, lainkaan. Kuka siellä olisi elänyt. Eikä ollut metsääkään. Eli nyt kuvittelen historiallista maaperäkarttaa.